— Olen hänen veljensä vanha tuttu.
— Hänen veljensä! Enhän minä muutoin tahdo pakoittaa mihinkään… Mutta, suokaa anteeksi, olen niin paljon vanhempi teitä, että voin teitä hiukan torua: mitä se on, että sillä tavoin elelette yksin kuin karhu pesässään? Tai minunko taloni ei teitä miellytä? Minäkö teitä en miellytä?
— En teitä tunne, Darja Mihailovna, joten on mahdotonta, ettette minua miellyttäisi. Talohan teillä on erinomainen, mutta tunnustan teille suoraan, etten tahdo vaivautua: minulla ei ole kunnollista hännystakkia, ei ole hansikkaita; ja enhän minä sitä paitsi kuulu teidän seurustelupiiriinne.
— Kuulutte kyllä, Mihailo Mihailitsch, sekä syntymältänne että sivistykseltänne vous êtes des nôtres [olette meikäläisiä].
— Syrjään ne, sekä syntymä että sivistys, Darja Mihailovna. Kysymys ei ole siitä…
— Ihmisen täytyy seurustella ihmisten kanssa, Mihailo Mihailitsch! Mikä halu teillä on istua kuin Diogenes tynnörissään?
— Olihan hänellä siellä sangen hyvä, ensiksikin. Ja toiseksi: mistä te tiedätte etten minä seurustele ihmisten kanssa?
Darja Mihailovna puri huultansa.
— Se on toinen asia! Sitte en voi muuta kuin säälitellä sitä, ettei minulla ole ollut kunnia joutua niiden joukkoon, jotka ovat teidän tuttavianne.
— Herra Leshnev, puuttui Rudin puheeseen: — luultavasti panee liian suurta arvoa tunteeseen, joka itsessään kyllä on sangen kiitettävä: vapauden rakkauteen.