— Rudinin nuoruudestako?
— No niin. Sanoittehan hänet tuntevanne hyvin ja olevanne vanhat tutut.
Leshnev nousi ja asteli edestakaisin huoneessa.
— Niin, alkoi hän: — tunnen hänet hyvin. Tahdotteko että kerron hänen nuoruudestaan? Hyvä. Hän syntyi T:ssä köyhän maanviljelijän poikana. Isä kuoli varhain. Hänelle ei jäänyt kuin äiti. Tämä oli kelpo nainen, joka rakasti poikaansa rajattomasti: talkkunalla hän häntä elätti ja käytti hänen hyväkseen kaikki vähät varansa. Kasvatuksensa sai hän Moskovassa, aluksi erään enon ja sitte täysikasvaneeksi tultuaan erään rikkaan pikku-ruhtinaan kustannuksella, jonka jäljet hän lienee nuuskinut… anteeksi, en jatka enempää… jonka kanssa hän oli solminut ystävyyttä. Sitte hän tuli yliopistoon. Yliopistossa tutustuin minä häneen ja me seurustelimme hyvinkin likeisesti. Joskus myöhemmin kerron teille senaikaisesta olennastamme ja elannostamme. Nyt en sitä voi. Sitte hän läksi ulkomaille…
Leshnev jatkoi edestakaista kävelyänsä lattialla. Aleksandra Pavlovna seurasi häntä katseellaan.
— Ulkomailta, puhui Leshnev, — kirjoitti Rudin äidilleen hyvin harvoin ja kävi yhden ainoan kerran häntä katsomassa, viipyen silloin kymmenen päivää. Vieraisiin käsiin, hänen olemattaan läsnä, eukko sitten myöskin kuoli. Mutta kuolinhetkeen asti piti hän silmiään kiinnitettyinä hänen valokuvaansa. Kävin usein eukkoa katsomassa, oleskellessani T:ssä. Hyvä ihminen hän oli ja perin vieraanvarainen. Aina valmisna tarjoomaan kirsikkahilloaan. Mitjaansa hän rakasti aivan rajattomasti. Petschorinin koulun miehet arvelevat, että ihminen aina rakastaa sitä, jolta hän saa edes rahtusen rakkautta; minä puolestani luulen, että äiti aina rakastaa lapsiaan, varsinkin poissa-olevia. Sitte kohtasin Rudinin ulkomailla. Siellä häneen rakastui eräs venäläinen nainen, tuollainen ruma, oppinut, oikein ehta sinisukka. Rudin häiläili hänen kanssaan kauvan ja liiaksikin ja hylkäsi hänet vihdoin.. anteeksi, olikin niin, että hän hylkäsi Rudinin. Ja siiloin hänet hylkäsin minäkin.: Sen pituinen se.
Leshnev vaikeni, sivalsi kädellään otsaansa ja heittäysi väsyneenä tuolille.
— Mutta tiedättekö, Mihailo Mihailitsch, alkoi Aleksandra Pavlovna, — nyt näen, että te olette paha ihminen. Totisesti ette ole Pigasovia parempi. Tiedän kyllä, että olette puhunut totta, ettette ole mitään lisännyt. Mutta en voi olla huomaamatta, kuinka vihamielisessä hengessä esititte tuon kaiken! Tuo köyhä eukko ja hänen uskollisuutensa, hänen yksinäinen kuolemansa, tuo nainen… Äh, minkätähden?… Tiedättekö, parhaimmankin ihmisen elämää saattaa — mitään lisäämättä, huomatkaa se — kuvata niin räikein värin, että se aivan kauhistuttaa! Sekin on tavallaan panettelua.
Leshnev nousi ja rupesi taas kävelemään.
— Tarkoitukseni ei suinkaan ollut kauhistuttaa teitä, Aleksandra Pavlovna, alkoi hän vihdoin. — En ole mikään panettelija. Ja sitä paitsi, lisäsi hän hetken mietittyään, — lienette osaksi oikeassa. En panetellut Rudinia; mutta ehkä hän kukaties sen jälkeen on muuttunutkin. Olen ehkä tuominnut häntä väärin.