— Ei, päästäkää, päästäkää minut…
— Pelkäättekö minua?
— En, mutta minun täytyy…
— Mutta sanokaa edes vielä kerran…
— Sanotteko olevanne onnellinen? kysyi Natalia.
— Minäkö? Ei ole maailmassa onnellisempaa ihmistä kuin minä! Vieläkö epäilette?
Natalia kohotti päätään. Ihanat olivat hänen kalpeat, jalot kasvonsa liikutuksissaan — lehtimajan salaperäisessä varjossa, heikon valon langetessa öiseltä taivaalta.
— Tietäkää, sanoi tyttö: — että olen omanne.
— Voi Jumala! huusi Rudin.
Mutta Natalia nyökäytti päätään ja läksi. Rudin jäi hetkeksi seisomaan ja astui sitte hitaasti lehtimajasta. Kuu valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa; hänen huulillaan harhaili hymy.