— En odottanut, Natalia Aleksejevna…
— Nyt olitte varomaton puheessanne! Niin, tätä kaikkea te ette odottanut. Älkää olko huolissanne… te ette rakasta minua, enkä minä tahdo tunkeutua kenenkään niskoille.
— Rakastan teitä! huusi Rudin.
Natalia ojensihe suoraksi.
— Ehkä; mutta miten mua rakastatte? Muistan kaikki mitä olette sanonut, Dmitri Nikolaitsch. Muistatteko, että sanoitte minulle, ettei lempeä löydy ilman molemminpuolista täydellistä tasa-arvoisuutta… Te olette minulle liian korkea, minua ei voi verrata teihin… Olen syystä saanut rangaistukseni. Edessänne on työ, joka on teille arvokkaampi. Minä en ikinä unohda näitä olleita päiviä… jääkää hyvästi…
— Menettekö, Natalia Aleksejevna? Näinkö me eroamme?
Hän ojensi häntä kohtaan kätensä. Tyttö seisahtui. Rudinin rukoileva ääni näytti saaneen hänet horjumaan.
— Emme, lausui hän vihdoin: — tunnen että minussa jotakin ikäänkuin särkyi… Tulin tänne kiihkolla ja puhuin teille kiihkolla; täytyy olla järkevä. Näin ei saa olla, niinkuin itse sanoitte, eikä tulekkaan olemaan näin. Voi Jumala! Kun tänne läksin, sanoin mielessäni jäähyväiset kodilleni, koko menneisyydelleni, — ja kenen kohtasinkaan täällä? Pelkurin… Ja kuinka te saatoitte tietää, etten kestäisi eroamista omaisistani? "Äitinne ei siis suostu… se on kamalaa!" Siinä kaikki mitä tänään minulle sanoitte. Tekö, tekö todella olette Rudin? Ei! jääkää hyvästi… Ah! jos te minua rakastaisitte, niin kyllä sen tuntisin nyt, tänä hetkenä… Ei, ei, jääkää hyvästi!…
Hän kääntyi kiihkeästi ja riensi Maschan luo, joka jo oli tullut levottomaksi ja ruvennut antamaan hänelle viittauksia.
— Te pelkäätte, enkä minä! huusi Rudin hänen jälkeensä.