Jaampalla oli hillitsemätön ja tulinen luonto. Paha hän oikeastaan ei ollut. Hän oli nimittäin mieltynyt pikkulapsiin ja oli varojensa mukaan hyvä semmoisille, jotka olivat vielä köyhempiä kuin hän itse. Mutta jos häntä ärsytettiin tahi suututettiin, silloin ei hän ollut petoa parempi, silloin ei hän välittänyt mistään, ei peljännyt minkäänlaista ylivoimaa eikä antanut arvoa ylenluonnollisille eikä inhimillisille esineille.
Miksi siis Laagje piti tätä miestä palveluksessaan?
Siitä syystä, että Jaampallakin oli avunsa ja hyvät puolensa. Ollakseen Lappalainen hän oli tavallista suurempi, vaan siitä huolimatta notkea kuin kissa ja tavattoman kestävä käynnissä ja juoksussa, etenkin oli hän mestari hiihtämisessä. Harvat olivat niin vikkelät kuin hän porolauman paimentamisessa, poron kesyttämisessä ja tapossa, koirien opettamisessa ja ennen kaikkia suden hiihtämisessä. Moni hukka oli saanut surmansa Jaampan veitsestä. Ollen itsekin puoleksi susi oli hän tämän verivihollinen. Hänestä pidettiin sen vuoksi paljon, Jaampa ja hänen isäntänsä, tuo hiljainen Laagje, olivat hyvässä sovussa ja Jaampalla oli hyvä palkka. Joka syksynä sai hän kolme nuorta emäporoa ja luonnollisesti myöskin ne vasikat, jotka näistä syntyivät. Tällä tavoin oli hän, samoin kuin moni muukin tunturi-Lappalaisen palvelija koonnut itselleen pienen porolauman, jossa oli jo satakunta eläintä.
Näiden korviin oli hän tietysti leikannut oman merkkinsä, eroitukseksi isännän ja muiden poroista.
Jaampa ryyppäsi, missä vaan tapasi viinaa, ja niin kauan paljon, kunnes kellistyi paikalleen, mihin sattui sisälle huoneesen tahi ulos kedolle lumeen ja pakkaseen. Niinpä toisinaan voi sattua, että kun ukko heräsi pohmelostaan, oli hänen pitkä, vanukkeinen tukkansa jäätynyt niin lujasti kiini lumeen tahi jäähän, että hänen täytyi käyttää puukkoansa irti päästäkseen.
Jouna oli aivan erilainen kuin Jaampa. Hän oli vaalea-verinen ja näöltään jokseenkin miellyttävä. Sen ohessa hän oli nöyrä ja hyvänsävyisä olento, kujeili, vehkeili ja laski leikkiä lakkaamatta; hän oli lapsi mieleltään ja ajatuksiltaan, niinkuin moni muukin Lappalainen. Hänelläkin oli hyvät puolensa. Hän oli erittäin kätevä tekemään rekiä, suksia, lusikoita ynnä muita tarvekaluja poron sarvista, taitava hän oli kalastamaan ja riekkoja pyytämään, auttoi naisväkeä porojen lypsämisessä j.n.e. Ylipäänsä voimme sanoa, että Jaampa oli Esau ja Jouna oli Jaakob.
Jaampa ja Jouna asuivat teltissä yhdessä, mutta palvelijattaret asuivat tavan mukaan isännän ja perheen pääteltissä.
Laagje oli sinä talvena, jolloin yllämainittu tapahtui, pystyttänyt telttinsä Akanastunturille, muutamia penikuormia Karasjoelta, ja hänen lukuisa porolaumansa kuleksi ympäristöllä.
Sudet olivat olleet hyvin kiusallisia jo alkutalvesta, ja palvelijoiden täytyi kaksittain lakkaamatta olla ulkona yöt päivät vartioimassa, mutta kuitenkin olivat pedot saaneet useampia poroja surmatuksi. Monta susilaumaa oli nähty, joten oli peljättävä, että tämä rasitus talven pitkään kävisi vielä kovemmaksi. Myös oli huomattu, että susien joukossa oli ollut muudan, joka oli tavattoman suuri ja väriltään toisenlainen, kuin tavalliset norjalaiset sudet. Arveltiin sitä venäläissudeksi, joka oli tullut tänne Siperiasta.
Jaampa oli alati nureissaan, sillä tämä peto oli repinyt yhden hänen parahimmista ajoporoistaan, vaikka sillä olisi ollut vara valita satojen joukosta muitakin. Hän olikin eräänä päivänä ollut sitä hiihtämässä, vaan hänen täytyi heittää ajo sikseen, sillä lumi ei ollut tarpeeksi syvä ja susi niin muodoin pääsi helposti pakoon.