"Piru vieköön, ellei Jaampa nyt saa sinua kynsiinsä, kirottu verikoira!" huusi hän ja läksi taas seuraamaan suden jälkiä.
Puoli penikuormaa siitä näki hän tuon ison suden ja pienemmän sen seurassa erään järven jäällä, jonka yli ne pyrkivät päästäkseen vuorille toisella rannalla.
Nyt alkoi Jaampa takaa ajoa oikeen toden teolla. Nuolen nopeudella luisui hän rinnettä alas ja rupesi hiihtämään jään poikki. Jouna ei kauemmin jaksanut häntä seurata, vaan alkoi jäädä jälelle: Jaampa sitä vastoin kiiti yhä eteenpäin.
Kun sudet näkivät joutuvansa ahtaalle ja kun juokseminen syvässä lumessa kävi vaivaloiseksi, rupesivat tapansa mukaan, kun heitä ajetaan, oksentamaan ollakseen juoksulle vähän keveämmät, ja Jaampa huomattuaan sen, heitti pois pyssynsä, joka vähän painoi, keventääkseen hänkin kuormaansa. Hän tiesi Jounan, joka seurasi perässä, ottavan sen mukaansa.
Jaampa ei ollut kaukana susista niiden päästessä maalle, vaan ylängöllä ne taasen pääsivät hänestä etenemään. Päästyään uudestaan niiden näkyville, oli pienempi susi eronnut suuresta, kenties se aavisti, ettei ollut hyvä sitä seurata, ja Jaampa seurasikin tietysti tuota suurta.
Taas mentiin alespäin, kiihtyvällä vauhdilla lensivät sukset; susi aikoi taas juosta erään järven poikki, vaan mäessä jäälle laskiessaan oli Jaampalla kymmenen kertaa kovempi vauhti kuin sudella ja hän läheni sitä lähenemistään. Vihdoin oli hän sen kintereillä, ja kiitäessään sen sivutse mäessä hän tavoitti sitä suksisauvallaan lauteihin, joka on suden arin kohta. Vaan susi olikin vanha kokenut veitikka. Se kääntyi samassa ja väisti iskun tarttumalla sauvaan hampaillaan, jonka vuoksi ei koskaan maksakaan vaivaa lyödä sitä päähän.
Onnettomuudeksi luiskahti Jaampan vasen suksi, kuu hän sutta läimähytti, pajun oksan alle, ja Jaampa laukesi nurin niskoin, niin että hän makasi nenällään lumessa.
Salaman nopeudella syöksi susi hänen hartioihinsa ja repi ja reutoi hänen poronnahkaista turkkiaan. Kaikeksi onneksi oli se toki paksu, ja sitä paitsi oli hänellä tämän alla vielä lammasnahkainen turkki, niin että hän kyllä tunsi hampaiden iskun ja kauvan aikaa jälkeenpäin oli hänellä vielä mustelmia omassa nahassaan, vaan siitä ei hän suurin välittänyt. Hän oli niin viisas, että osasi olla hiljaa niin kauan, kunnes pääsi puukkoonsa käsiksi, kääntyi sitten äkkiä ja iski veitsensä suden olkapäähän, jolloin se taas läksi pakoon.
Eipä Jaampakaan kauvan siekaillut, tuokiossa oli hän taas jaloillaan ja suden jäljissä. Taas mentiin lakean jään poikki ja kilpajuoksu alkoi uudestaan.
Kuu nousi, tähdet tuikkivat, revontulet säihkyivät ja tuhannen tuhannet lumikiteet välkähtelivät ja kimaltelivat. Yö oli valoisa, vaan ei ainoatakaan elävää olentoa kuulunut eikä näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja äänetöntä näillä äärettömän lakeilla tunturimailla.