Tähän nyt asia päättyi, ja niin kului 8 päivää, mutta mitä hyvänsä Laagje teki, ei hän voinut unhottaa tuota lapsetonta äitiä, joka istui yksinään Karasjoella, ja äkkiä lausui hän eräänä yönä:
"Vaimo, minä en saa lepoa, en rauhaa, enkä unta lapsen tähden. Tätä salaisuutta en voi kauemmin kätkeä. Suostutko, niin lähdemme huomenna yhdessä lapsen kanssa Karasjoelle?"
"Mutta jos he rankaisevat sinua, kun olet salannut asian niin kauan."
"Eiväthän toki rankaise minua siitä, että olen löytänyt ja pelastanut lapsen ja nyt vien sen heille?"
"Ei sen vuoksi, mutta siitä, ett'et ole hankkinut tietoja eli koettanut löytää vanhempia."
Selvästi näkyi, että Laagjen puoliso vähemmin sääli lapsen vanhempia kuin mies.
Kului taas muutamia päiviä, mutta Laagjen tila ei parantunut. Ilo lapsen vuoksi oli kaukana. Kun se itki, kävi hänen mielensä raskaaksi, ja kun se nauroi ja hymyili, muisti hän heti tuota murheellista äitiä Karasjoella.
Vihdoinkin lähempänä joulua päätettiin, että mies ja vaimo sekä Jaampa lähtisivät matkaan lapsen kanssa aaton-aattona.
Matkalla sai Jaampa, joka vuorotellen emännän kanssa piti Lailaa ajaessaan sylissään, ihmeekseen kuulla todellisen kertomuksen lapsesta. He saapuivat Karasjoelle seuraavana päivänä, joulunaattona iltapuolella ja tapasivat kauppiaan vaimoneen kotona. Kun he olivat menemäisillään sisään, pyysi Jaampa päästäkseen hänkin mukaan, mutta Laagje tuumasi, että olisi ehkä paras ett'eivät kaikki menisi huoneesen.
"Rakas isäntä, salli minunkin tulla katsomaan, kuinka iloisiksi he tulevat," rukoili Jaampa, ja synti olisi ollut häneltä sitä kieltää, ajatteli hänen isäntänsä.