Samassa tuli kauppias huoneesen ilmoittaen, että kaikki oli valmiina lähtöön.
Ilma oli kylmä mutta kaunis heidän astuessaan ulos asettuakseen rekiin, ja rekikeli oli oivallinen, eli toisin sanoin, oli vähän nuorta lunta kovan hangen päällä. Oli juuri semmoinen keli, jolloin poro juoksee paraten, kun se juostessaan silloin tällöin saa siepata suun täydeltä lunta jäähdyttääkseen kieltänsä ja sammuttaakseen janoansa.
"Onko nyt kukin paikallaan reessä ja ohjakset kädessä?" kysyy Lappalainen, jonka ajaa edellä ja jota kaikki muut porot sidottuina peräksyttäisin seuraavat.
"Nyt heitän irti!" huutaa hän, heittäytyy rekeen, ja äkkinäisellä tempauksella lähtee "raide" [1] eteenpäin, niin että lumi elukoiden sorkista tupruaa korkealle ajajien päälle.
Etunenässä ajaa Lappalainen, sitten kauppias, sen jälkeen hänen puolisonsa, sitten lappalaistyttö lapsi sylissään ja hänen takanaan välillinen eli varaporo ilman reettä. Pitemmällä matkalla nimittäin eli siinä, missä maa on hyvin mäkistä, kuletetaan tavallisesti semmoinen poro mukana. Sillä jyrkänteitä alas kulkiessa viimeinen poro, jolla ei ole rekeä kintereillä, pysähtyy ehdottomasti eli pitää vastaan, josta vauhti hiljenee ja käy turvallisemmaksi edellä ajaville.
Voipi myös sattua vahinko jollekin porolle ja silloin voi turvata varaporoon. Onpa niinkin sattunut, että on jouduttu niin etäälle ihmisasunnosta, jotta eväs on loppunut ja on täytynyt teurastaa varaporo.
Muutamia tuntia myöhemmin näemme matkustajien hiljaista vauhtia kulkevan pitkin lumikenttää, revontulten kaarenmoisesti säihkyessä ikäänkuin kunniahohteena heidän päänsä päällä. Revontulten hohde on niin kirkas, että selvään luulee kuulevansa suhisevan ja räiskyvän äänen samalla, kun ne taivaanrannasta toiseen sinkahuttelevat terävähuippuisia ja punaisenkeltaisia kieliään. Revontulet ynnä tähtien valo taivaan sinikannelta vaikuttavat, että on melkein yhtä valoisata kuin päivällä.
Porot ovat nyt vähitellen juosseet intonsa uuvuksiin, ja ne irroitetaan sen vuoksi nuorasta, joten kukin matkustaja ajaa erikseen. Sillä ei ainoastaan Lappalainen ja lappalaistyttö vaan myös kauppias ja hänen puolisonsa ovat tottuneita porolla ajamaan.
Heidän aikomuksensa on saapua yöksi majalle, joka matkustajia varten on rakennettu tien oheen; tämmöiset majat ovat Ruijassa toisinaan niin etäällä toisistaan, jotta ei päivässä ennätä yhdestä toiseen. Toisinaan, kun ei semmoiselle majalle ennätä, täytyy viettää yö tunturilla. Silloin kaivetaan kuoppa lumeen, asetetaan poronnahka alle, toinen päälle, kaadetaan viimein reki kumon päällimmäiseksi, ja ellei pakkanen ja tuisku ole varsin ankara, saattaa siinä maata joksenkin levollisesti ja nukkua yhtä makeasti kuin huoneessakin. Ajaessaan Lappalainen huvikseen on toisinaan reessä polvillaan, toisinaan seisoallaan ja kaikenmoisissa asennoissa. Muilla sitä vastoin on täysi työ pysytelläkseen reessä. Tyttö, jolla on lapsi sylissään, ajaakin niin varovaisesti kuin mahdollista, varsinkin kun tie kääntyy alas rotkoon ja siitä joelle, jonka jäätä tahi rantaa myöten ajetaan pitkän matkaa. Toisin paikoin on virta niin väkevä ja koskinen, ett'ei se voi jäätyä. Silloin täytyy kulkea joen rantaäyräitä myöten ja tässä tarvitaan taitoa pysyäkseen tasapainossa ja istuallaan reessä, joka poron useinkin vallattomasti ja huimapäisesti hypähdellessä helposti sattuu kiviin ja kantoihin, tahi luisuu pitkin kaljameita. Kuljettuaan 5-6 tuntia Lappalainen pysähtyy levähtääkseen paikalla, jossa näkyy olevan jäkälää poroille. Päästyään valjaista porot heti alkavat kaapia pois lunta etujaloillaan päästäkseen jäkälään käsiksi. Sitten Lappalainen virittää tulen, panee padan tulelle ja täyttää sen lumella saadakseen keittämiseen tarpeellisen veden.
Mutta olihan kauppiaan puolison myös pidettävä huoli siitä, että pikku Mariakin saisi jotakin ravintoa, ja hän käski sen vuoksi Maggan nostamaan lapsen kätkyeestä.