"Sinä et ole lappalaistytön näköinen. Olethan yhtä pitkä kuin minunkin tyttäreni, ja sinulla on hienot kasvot, vaaleat hiukset ja suuret, kauniit silmät. Kuinka ihmeellistä, kun katselen sinua, niin muistuu mieleeni veljeni vaimo, joka kuoli monta vuotta sitten Karasjoella. Näitkö sinä häntä?"
"En, en ole koskaan kuullut hänestä."
"Tosiaankin, sinä oletkin liian nuori, hän kuoli jo monta vuotta sitten. Oletko ahkerasti lukenut raamattua, jonka sait?"
"Olen lukenut joka päivä itsekseni ja muille."
Garnäsin suuressa talossa oli luonnollisesti paljon kaikenlaista, jota Inkeri näytti Lailalle, jolle tämä kaikki oli aivan uutta. Laila ei ollut usein käynyt katon alla. Mutta kun Inkeri lopuksi aukaisi vanhan soittokoneen ja rupesi soittamaan, hämmästyi luonnonlapsi kokonaan. Hän jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ristissä käsin, kuunnellen säveleitä. Lopuksi kiiti Inkeri koskettimilla edes takaisin läpi koneen kaikki äänet, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:
"Mitä pidät tästä, Lailasjam, onko se kaunista?"
"On," huudahti Laila, joka ei koskaan ollut kuullut minkäänlaisen soittimen ääntä, "se on niin kaunista kuin revontulten leimu, joka talviyönä liitää edes takaisin, hyppien halki taivaan kannen! Luuletko, että Lappalaiset taivaassa saavat oppia soittamaan?"
"Luulen kyllä," vastasi Inkeri hymyillen, "jos vaan taivaassa soittokoneita viljellään."
"Älä naura lapselle," sanoi vanhus, "hänen vertauksensa säveleistä ja revontulista on kaunis, ja hänellä varmaankin on soitannollista aistia."
"Jos tahtoisit useimmin käydä minun luonani," sanoi Inkeri Lailalle, "niin opettaisin sinut vähän soittamaan ja laulamaan muutamia lauluja. Osaatko laulaa?"