"Jos olisin saanut häntä tavata, olisin kehoittanut häntä jäämään täksi talveksi meille ja — —"
XI.
Häät
Kuukautta myöhemmin oli Laagje laumoineen, perheineen hyvässä turvassa Avotunturilla, 6 peninkuormaa Koutokeinosta, mutta perheessä vallitsi alakuloisuus. Ei kukaan ollut entisellään. Kukin kulki omissa ajatuksissaan. Lailan iloisuus oli kadonnut. Laagje ja hänen puolisonsa huomasivat sen kyllä ja aavistivat syyn siihen. Mellet ja Laila eivät enää seurustelleet yhtä luottavaisesti kuin ennen. Jaampan muoto oli synkkä. Hänen suosikkinsa, tämä nuori tyttö, jota hän oli tottunut pitämään ihanimpana, jaloimpana, puhtaimpana ja pyhimpänä olentona Jumalan luonnossa, kantoi povessaan salaista surua, ja Jaampa suri tätä niinkuin koira, joka näkee isäntänsä surun, vaan ei voi tehdä eikä sanoa mitään.
"Laila," sanoi Laagje eräänä päivänä, "me näemme kaikki, että sinä olet surumielinen, sano minulle, isällesi, mistä syystä?"
"Ei se ole mitään."
"On, lapseni, on siinä joku syy. Sinä et ole niinkuin ennen."
"Minä olen sairas."
"Niin juuri, sinä olet sairas sielun ja ruumiin puolesta, siksi ovat silmäsi tummat ja synkkämieliset ja poskesi kalpeat. Eivätkö Mellet, Jaampa ja äitisi ole sinulle ystävälliset?"
"Ovat, enemmän kuin ansaitsenkaan."