Kaija säpsähti ja tunsi kalpenevansa huuliaan myöten. Tutkistellen tarkasteli häntä vannan pastorin silmä, ja Kaija huomasi hänen ikäänkuin tahallaan vitkastelevan, antaakseen hänelle aikaa vastaamiseen. Melkein koneen-omaisesti siirsi Kaija katseensa Frans sedästä Pietari Damiin, jonka somia, liikutuksesta vavahtelevia kasvoja aurinko parhaillaan valaisi. Ja äkkiä tuntui hänestä kuin kaikki nuo äskeiset ajatukset olisivat olleet sekavata unta vain. Pietari Dam oli itse nuoruus! Pietari Dam oli itse kauneus! Häntäkö setä Frans lienee tarkoittanut, sanoessaan: "Rakkaudessa et saa tyytyä muuhun kuin siihen, mikä parhainta on", — sitä ei Kaija tiennyt, mutta — kaiketi juuri häntä.
Ja hän teki, mitä niin moni nainen oli tehnyt ennen häntä, ja mitä niin moni nainen on tekevä hänen jälkeensäkin: hän teki syntiä sitä vastaan, mikä ihmisen personallisuudessa tosinta on: hän kävi välipuheille sen kanssa, mitä hänessä syvintä ja parhainta oli…
Vihkimisen jälkeen vanha pastori astui alttarilta alas onnittelemaan. Osan-ottavasti hän tiedusti Frans sedältä, jonka kalpeuden hän oli huomannut, oliko hän voinut pahoin toimituksen aikana. Hän puristi kohteliaasti tukkukauppiaan kättä ja tervehti ystävällisesti morsianta. Mutta Pietari Damin käsiä hän piteli kauan aikaa omissaan ja lausui hänelle monta toivotusta elämään ja taiteen palvelukseen. Pietari Dam oli nähtävästikin voittanut puoleensa vanhan pastorin sydämen.
Setä Frans seisoi heidän takanaan, tarkastellen heitä, hieno, ivallinen hymy huulillaan. Hän kuuli Pietari Damin vakuuttavan, ett'ei hän ikinä unohda tätä päivää ja täällä kuulemiansa sanoja, ja hän kuuli pastorin lausuvan sydämellisen ilonsa siitä, että hän huomaa niin paljon todellista tunnetta ja vakavata asiain käsitystä nuoressa miehessä, jonka elämä pakostakin on niin hajanaista kuin hänen. Pietari Dam uskoi tällä hetkellä lujasti itsekin liikutustaan, se oli sikäli vilpitöntä, että hän todellakin tunsi sitä; kuinka kauan sitä on kestävä — sitä hän ei ottanut taatakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan hän vakuutteli mitä lämpimimmin: "Kiitos, rakas herra pastori! Sydämellinen kiitos!" — Setä Frans yskäisi niin kovaa, että Pietari Dam heti kohta vaikeni. Ja sitten setä Frans ojensi ystävällisesti kätensä vanhalle pastorille. Ei hän mitäkään sanonut, mutta itsekseen hän mietti: "Kuinka minua miellyttää sinussa tuo sinun lapsellisuutesi, sinun herttainen hyväsydämisyytesi ja sinun suuri, liikuttava luottavaisuutesi!"
Urkuri sulki urut ja kiiruhti alas. Hän pysähtyi kirkon avonaisten ovien suuhun ja katseli siitä, kuinka morsiuspari nousi vaunuihin, joissa heidän oli määrä lähteä asemalle.
Vanha pastori seisoi vaunun-ovella ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. Aurinko heitti säteitänsä hänen hopeisiin hapsiinsa, ja kirkonkellot soivat… nuo kummalliset kellot, joitten sävelissä asuu iloa ja surua… tuskaa ja toivoa… paljon päivänpaistetta ja paljon katkeraa pettymystä…
5.
Kun toisensa kerran löytää kaks',
Majan laittaa he lujan, paraan.
Ja laulain venhettä soutaa kaks',
Sillä yksi jäis melan varaan.
Nuorikot palasivat samana iltana kaupunkiin, omaan kotiinsa, ja siellä he viettivät kuherruskautensa.
Pietari Dam ei ollut milloinkaan esiintynyt niin edulliselta puolen kuin näinä aikoina, jolloin hänen kasvonsa olivat pelkkää päivänpaistetta. Paras osa hänen luonteessaan, lapsellinen herttaisuus, oli hetkeksi saanut ylivallan ja syrjään sysännyt karkean aistillisuuden, mikä muutoin oli hänessä huomattavana puolena. Hän oli tullut ikäänkuin puhtaampaan ilmaan. Nuo rauhalliset hetket, jotka hän sai viettää yhdessä Kaijan kanssa, tuo hänen oloillensa niin loistava koti, jota hänellä oli oikeus sanoa omaksensa — ne tekivät häneen lauhean vaikutuksen. Ja hän oli korviaan myöten rakastunut nuoreen vaimoonsa. Ei ollut sanaa niin kaunista, jota hän ei olisi vaimollensa lausunut, ei kukkaa niin ihanata, jota hän ei olisi hänelle kantanut. Pöydässä kun vastatusten istuivat, sattui usein, että hän pani veitsensä ja kahvelinsa syrjään ja aivan ihastuksissaan katseli vaimoansa. Illoin piti Kaijan laulella hänelle tuntimäärin, mutta Dam ei kuunnellut musikkia, hän katseli vaan koko ajan Kaijan kasvoja. Hän laittoi aina niin, että valo lankesi niihin punaisen varjostimen kautta. — Minua miellyttää katsella sinun niskaasi tuossa valossa, — puheli hän, — se on todellista taidenautintoa.