Kaija oli käynyt tulipunaiseksi lääkärin puhuessa.
Vai setä Frans!… Niin, tietysti. Kukapa muu olisi tehnyt sen? Uhrata lomahetkensä mielisairaalle ihmiselle eikä olla tietävinään koko asiasta! Mutta ainahan hän almujansa hiljaisuudessa antaa… ainahan hän lahjansa lähettää köyhille nimettömästi, itse milloinkaan niistä kiitosta saamatta…
Tuossa nyt istuessaan Kaija tunsi itsensä niin pieneksi ja hänet niin suureksi. Lämmin kiitollisuuden tunne hulvahti hänen sydämessään. Hänen oli iloista ajatella setä Fransia. Hän oli ylpeä hänestä!
— Niin, hänessä on jotain erikoista, — virkkoi hän, puhuen huomaamattansakin ääneensä.
— Sitä minäkin, — sanoi lääkäri, katsahtaen häneen ja myhähtäen. Hän vilkaisi sitten kelloansa. — Tahdotteko, että saatan teidät sairaan luokse?
— En, kiitos; menen mieluummin yksinäni. Hän nousi, mutta pysähtyi käsi oven rivalla.
— Sanokaa vain yksi asia, — virkkoi hän; — olihan tässä muutamia vuosia sellainenkin aika, jolloin hänen olisi pitänyt olla kotona, tullaksensa terveeksi?
Toinen viivytti vastausta. Olkapäitään kohauttaen hän sitten vastasi:
— En uskalla sanoa mitään varmaa. Ei ainakaan lausuttu siihen suuntaan toivomuksia — kodin puolelta.
Kaijan sydämessä tuntui niin tuskallisen raskaalta. Tuntui kuin vajoisi hän maahan sen painon alla. Lääkärin kävi häntä sääli.