* * * * *
Vaan kevät, kesä lyhyinen
Kuin siivin ohi kulkee.
Syys saapuu, suru paimenten
Ja riemun laaksot sulkee.
Jo laumast' on susi kaatanut
Parasta hiehoa kaksi:
Nyt paimentyttö on muuttunut,
On käynyt murheisemmaksi.
Vaan paimenpoika lohduttaa:
"Kas pellon kuhilaita!—
Ne hiehoja taas kasvattaa!—
Ja muista niittymaita.
Suo syksyn tulla! ja talvi tuo
Paimenten juhlivan joulun,
Talv'-illat raittihin riemun suo,
Kun viulu soi kera laulun."
Niin kesä vierii paimenten
Ja muistot hellät painaa;
Yks' etsii toista kaivaten,
Yhdessä oisvat aina.
Kun sitten näin kesät vuorottain
On mennyt, toisia tullut,
Niin poika, tyttönen rinnakkain
On vihkityynyllä ollut.
ILTALAULU.
Ukon ilmaa, sadetta,
Tyyntä, päivän paistetta—
Ken niit' aamull' aatteli!
Vaan kun päivä mennyt on,
Kaikki johtuu muistohon,
Ilta kaikki muistavi.
Päivän silmä sammuva
Luopi iltaruskonsa
Vainioille, metsillen.
Väsyttää jos paimenta,
Vielä soittaa torvea
Hyvästiksi saloillen.
Kylä viljavainion
Keskelt' aukee; laaksohon
Rauhaisaan se viettelee.
Sauhut kohden taivasta
Nousee ilta-uhrina,
Laakson virta vilisee.
Kylän lapset laulaen
Rientävät luo paimenen:
"Missä metsän tuomiset?"
Karja ammoo, kellot soi:
Päivän voiton ilta toi,
Kylän lapset riemuiset.
Sinne lauma kylläinen
Edellä käy paimenen.
Heltehestä väsyneet
Siellä virvoitusta saa.
Paiment' innoll' odottaa
Siellä kasvot kaivanneet.