Hän onko tunnon tuskissansa
Ja etsii sielun lepoa?
Tai rauhan-enkel', Luojaltansa
Jok' anoo maalle armoa?
On ihminen, on luonnon lapsi,
Keväimen tytär nuhteeton;
Ylkänsä pelkää luopuvaksi—
Siit' on hän valpas, rauhaton.
Ei unta saa, hän hiipii yöhön,
Hän etsii kullan kotoa:
"Oi, jospa aamun koittehessa
Ylkääni voisin kohdata!"
Ei kuu, ei tähdet taivahalta
Valaise tietä tyttösen,
Epäilys häitä toivon peitti,
Kuin taivahan yö pilvinen.
Ei pettäjää hän yljässänsä,
Mut valoansa etsii vaan;
Hän etsii kevätlempeänsä
Ja toivon aamuruskoaan.
VALONSÄTEITÄ YÖHÖN.
Tyyn' ilma on kuin hallayönä,
Kuin taistelust' ois uupunut;
Pimeys murhekapaloonsa
On luonnon kaiken verhonnut.
Ja neito sulhon kartanolle
Nyt hiipii valko-vaatteissaan;
Hän lohdutusta, virvoitusta
Tuo sairahalle rinnassaan.
Vaan vastahan mik' outo loiste
Sielt' ikkunoista hohtelee?
"Hän ehk' on terves—voiton vuoksi
Nyt nuoret siellä riemuitsee!
Siell' lauletaan ja viulu soipi,
Mä saavuin voittojuhlahan!
Tääll' yöss' en viihdy harhaellen,
Kosk' avata voin taivahan."