Tuoni tuopi rauhoitusta—vanhemmat ja lapset vei.
Taudin tuskaa, vaikerrusta äsken kuului—nytpä ei.
Orvon kyynel loistaa vainen, kuuluu huokaus:
Onni loppui häitä: olla muiden lohdutus.
"Vanhemmistani jäin ensin, nyt mun jätti maailma.
Kelle voin nyt onneks' olla, lohdutusta tarjota?
Kylässä—ken sinne jaksais!—ihmisiä ois,—
Tarpeheton lienen maassa, joudan täältä pois."
Näin kun toivoi mieron orpo, silmät kohti taivasta,
Ilmestyi het' outo, vieras matkustaja ulkoa:
"Rukoukses kaikk' on kuultu, tahtos toimitan,
Riemun rakkauden töistä sulle valmistan.
Kun sä kaipaat puhtahinta palvelusta Jumalan,
Kuolemata maistamatta autuaaks' sun koroitan:
Laupeuden enkel' olla saat sä ainiaan,
Tuskain lohdutusta kantaa asuville maan.
Missä sairas on ja missä sota, vainot ahdistaa,
Siellä laupeuden enkel' lohdutusta tarjoaa.
Täynnä Luojan rakkautta maljas olkohon,
Onnesi on, lohdutusta kun saa onneton."
PIKKU EELI.
Usein ihmisiä maan
Enkeleihin verrataan—
Turhaan tosiaan!
Vaan jos pikku Ellillen
Luoja antais siipyen,
Muut' ei puuttuiskaan.
Rafaelin, Murillon
Enkeleitten viaton
Katse hällä on.
Mutta Ellin tyyneys,
Armas ihmelempeys—
Muille mahdoton!
Nyt jo jaksaa uskoa
Enkeleitten varjella
Voivan pahasta.
Miss' on puhdas kauneus,
Siell' ei synnin-ajatus
Mieltä valloita.