Vaan ei vieras auta ilmaiseksi:
Päänsä päästimeksi Väinämöinen
Uhras Ilmarisen Louhen luokse
Sammon, onnen tuojan, takojaksi,
Pohjan kansan vallan vahvikkeeksi.
Ansioilla eikä armon tullen
Asemansa osti Suomen kansa:
Työn ja vaivan, kunnon kansallisen
Antoi oppi-ahjon laitannaksi,
Taonnaksi tiedon taika-Sammon,
Valtakansan hengen vahvikkeeksi,
Hengen kanneltamme karsovaisen.
Monta miestä, Sammon sankaria,
Ilmarisen lasta laatuansa,
Antoi Suomi vahakansallensa
Sammon, onnen tuojan, takojaksi.
Asemamme maksoi mainetöillään
Kuulut Fleming'it ja jalot Horn'it,
Monet muutkin heidän vertaisensa.—
Usein ehkä loiston lumokuusi
Heitä johti mainematkallansa,
Niinkuin pettynyttä Ilmarista
Valhe-kuuhut vietti Louhen luokse;
Usein ehkä onnen aamutähti
Heille hiilui toivon taivahalta,
Niinkuin Kalevalan sankareille
Pohjan impi kultaniitten luota.—
Heidän työnsä, vaivojensa voitto
Valtakansallen loi vahviketta,
Mutta meille vahvuus valtakansan
Henkivallan muutti muukalaisen,
Kansan hengen katvehesen jätti
Soittamahan surukanneltansa,
Äänin vienoin, kielin sorretuisin.
Niinkuin Väinämöinen, Pohjan neittä
Mielistellen, kotimatkallansa
Kärsi kovan onnen kohtaloita,
Vuodatellen voimaa miehuutensa,
Hurmemettä, sydämensä simaa
Koti-onnen linnun ostimeksi—
Niinpä nouti Väinämöisen kansa
Kaikki valtakansan vaatimukset,
Ostimeksi Suomen koti-onnen,
Ehdon valloin edistyäksensä
Kansallista kutsumusta kohti:
Rauhan ruuhet, sotasoimet siksi
Veisti valtakansan suosioksi,
Suomalaisen kunnon kuulutteeksi.
Mutta vierahilla veikkatöillä
Voimat ehtyi, kansan elinvoimat,
Kunnes vihdoin rauhan kotiukko,
Kooten sankarimme suojahansa,
Parantavat syntysanat muisti.
Niinhän monta kertaa Suomen urhot
Valtakansan vainotöiltä kulki
Kotihinsa ehtynehin rinnoin,
Onnen vailla onnen etsingolta,
Parantuakseen, kuin Väinämöinen
Venheveiston hurmehaavoistansa,
Kansallisen taidon taikomalla.
Pain. 15/1-15/7 1881.
SURUT.
(E. Geibel.)
Nuo surut lailla nokkosten
Ne polttaa, hiljaa pidellen;
Vaan rohkeasti tarttuen
Ei pistä ne niin kirvelien.
Pain. 15/2 1881.