Mies suuri, mutta suurin kansallensa
On Johan Vilhelm Snellman tosiaan.
Hän mihin koski tenhotaikoinensa,
Sen suomalaiseks muutti kerrassaan:
Maailman lasta, rahaa, hetken kantoi,
Niin suomalaisen tunnon sille antoi!
Hän vanhana viel' on kuin urho nuorin,
Tult' täynnä sydän, järki valveillaan.
Ei ihmis-arka: sanoissansa suorin
Hän aina on, kun totta tarvitaan.
Siks ihmetykseen innostuttaa nuoret
Tää vanha sankar', juuriltansa tuoret.
Ja siksi Suomi kilpakiitoksilla
Nyt vanhukselle kantaa kunniaa.
On Suomen kevätjuhla. Kukkasilla
Siis seppelöimme touon alkajaa.
Nuo kukat, jotka Suomi hälle laittaa,
Se sydämensä lähteneitä taittaa.
Se sama sydän, lämmin, suomalainen,
Niinkauan kuin tää kansa hengittää,
On hälle ijankaiken kukkivainen
Ja hänet muistaen taas lämpiää.
Niin nuortuu aina uudelleen tää kansa,
Kun muistaa suuren henkiin-nostajansa.
Nyt Suomen silmät tähtää kotirantaa
Ja kansan sydän Suomen oma on.
Mies, jost' on alku, johtoa viel' antaa
Ja uusi polvi jatkaa taistelon.
Vaan alkuaate: kansa Suomellensa,
On vallattava—se on johtehensa.
KEVÄTLAULU.
Päiväsi, oi isänmaani, jo koittaa,
Tullut jo sun keväthetkesi on!
Kunnian, mainehen maa jalo voittaa,
Kansa on astunut taistelohon.
Henkensä haittoja Suomi jo ratkoo,
Kielensä sointuja sommittelee,
Kuin kevät järvien kahleita katkoo,
Salomme lauluilla lumoelee.
Pain. 15/5 1881.
ONNETON NENÄ.
Eli muinen morsian,
Joka kantoi maailman
Kaunihinta nenää.
Siitä kääntyi sulhojen
Pää ja sydän pyöräilen.
Onnetonta nenää!