Nyt ruokahan!—vaan jäniksiä
Me emme suosi paisteissamme.
Meiss' ei lie arkain ystäviä,
Sill' urhous on kunniamme:
Siis tänne karhun pää ja jalat,
Nuo miesten parhaat makupalat.
Vaan lammas lienee naisten ruokaa,
Karitsa itsens' uhraavainen—
Se paisti pöytähän siis tuokaa!
Ett' ain' ois altis hurskas nainen,
Ois onni perehen ja lasten,
Ois seuraenkel' autuasten.
Myös kyyhkyspaistin voitte kantaa
Armaille lemmen kyyhkysille.
Se pyhää kainoutta antaa
Ja helleyttä sydämille:
Niin suojaavat he kodin tulta,
Niin ovat perheen kallis kulta.
Saas tänne kalaa, lohta kanna,
Tuo vedenkarjaa voimakasta!
Se vastavirtojen ei anna
Matkaansa estää joutumasta.
Meill' olkoon myös sen verran mieltä,
Ett'emme kesken käänny tieltä.
Suun levätessä oltta juokaa.
Siin' uikoon karhu sekä kala.
Vaan sitten sopan tulla suokaa,
Ei yksin kulje kuiva pala.
On elämä vaan aika soppaa,
Mies se, ken parhaat palat koppaa.
Nyt puuttuu ispinät, ei muuta.
Makeat sanat niiks on oivat.
Siis, vieraat, käyttäkäätte suuta,
Nuo herkut maistuvat ja soivat.
Vaan muistakaa: ken leikkiin suuttuu,
Imelä väkiviinaks muuttuu.
Jos elämä ois ruokaa, juomaa,
Ei loppuiskaan tää pöytäsaarna.
Vaan eipä niin, sen parhain huomaa
Se, jonka leipänä on kaarna.
Senvuoksi usein henki huokaa
Jotakin pysyväistä ruokaa.
Pain. 15/11 1881.
NÖYRISTY, IHMINEN.
Paisutko, ihminen,
Kyynärän kunniaa,
Mainetta vakkasen
Voitettuas?