NIINHÄN ENNEN.
Kotoisen tien varrella
Ohdakkeenkin latvassa
Kasvoi kukkasato.
Polttiaisten juurella
Loisti kesä-illalla
Usein kiiltomato.
Niinhän ennen kotona,
Kuin lie sitten matkalla.
Kotimurhe mukanaan
Riemun ruusun latvassaan
Kaunihimman kantoi.
Äiti vihmoi vitsallaan,
Vaan hän silmänluonnillaan
Lohdutusta antoi.
Niinhän ennen kotona,
Kuin lie sitten matkalla.
NIITTÄJÄLLE.
Kauanko, niittäjä armoton, niität,
Kukka kuin korsikin tieltäsi kaatuu,
Kauanko niität?
Sääli et pienintä rinnalla suuren,
Nuorta et vanhan vierellä säästä,
Miksi et säästä?
Kun suret lapsias, naistasi nuorta,
Tuoni jos armoton heilt' elon leikkaa,
Miksi et säästä?—
En kysy. Luonnon sääntöä täytyy,
Kuulla sun täytyy:
Korjaat näin elomailtasi viljaa,
"Luonnon herrana", kunneka hiljaa
Lyö sinut vuorollaan terä tuonen—
Huomenna kenties.
NYT JA SILLOIN.
Kedolla paimen etsi kukkia.
Hän kotiinsa sielt' yhden valitsi.
Sen helläst' istutti ja hoiti hän,
Ei muille sois sen hymyilevänkään,
Ja huulten vierasten ei koskevan!
Vaan eihän paimen tiedä, eihän vain,
Kuink' usein ennen perhot kedolla
Sai suudella tuon kukan huulia.
SIIT' ASTI.
Teist' ei lie kaunis Luhtavaaran rinne,
Kun louhinen se on ja kallioinen;
Vaan mieleni mun aina hehkuu sinne,
Kun sielt' on mulla paimenmuisto moinen:
Siell' ennen istuin kanssa paimen-immen,
Siit' asti muistan sieltä kukat lemmen;
Ja missä kasvaa lemmenkukka, siellä
On elinvoimaa, suloutta vielä.