SALON SILJA.
Niinkuin leivin-uuni hehkui keskikesä helteinen,
Tuulenliekka häirinnyt ei rauhaa lammen pienosen.
Sorsanlapsi turvallisna kaislikossa ui,
Uskoi rauhaa maassa, kunnes kyttä ilmaantui.
Lammen luona peltotyössä Silja hyöri hiessään.
Silloin tällöin loiskahtihen aallon syliin kylpemään.
Vastarannall' Antin Paavo loiski—siitä viis:
Kun on sama saunanlöyly, miksei lampi siis?
Aaltoon Silja laskee, nousee väliin rannan viitahan,
Juoksee, että tuulta syntyis, loiskahtaa taas uimahan,
Kun on uinut, peltoa hän käypi kuokkimaan.
Kuokkii, laulaa—Paavo lauluun liittyy rannaltaan.
Niin on Silja usein uinut, juossut nähden naapurin,
Vaan ei hovinherran nähden, jok' on kansaa kaupungin.
Tuskin torpantytön mieleen herrat johtuiskaan,
Jollei hovissa heit' asuis kesänvietollaan.
Useasti lammen rantaan kalvas herra astelee.
Astuu kerrankin, niin näkee kuinka Silja uiskelee,
Kuinka viitahan hän juoksee eikä huomaakaan,
Että herra viidakossa väijyy piilossaan.
Hovinherr' on paljon nähnyt, matkustaja monen maan,
Vaan naiskuvaa viel' ei moista, neitsyeinnään, puhtainnaan.
Niinkuin ihmiseksi luotu salon kauneus,
Josta puuttuu himon liekki, vaan ei armaus.
Mutta hovinherran rinta syttyi, palaa roihunaan,
Polttopuikseen kultakutrin tytön tahtois kiihkossaan.
Vaan jo ruokakello kutsuu, tyttö vaatehtii.
Hoviin herra astuu, yhä rinta liekehtii.
Vierii viikko, kaksi, niin ei Silja lammess' enään ui.
Turhaan Antin Paavon ääni kaipausta kajahui.
Hovinherralt' otti Silja pestin kaupunkiin,
Maalle Paavokaan ei jäänyt, vaikka kiusattiin.