Oi, astu jo ihmisjalka!
Ei;—pakkanen paukahtaa.
Soi, lempeä ihmiskieli!
Ei;—koirapa haukahtaa.
Niin sairas huokaa ja huokaa,—
Jo taukoo huokaus,
Ja haikeastipa silloin
Soi koiran ulvahdus.
Pien' ikkuna päivän päästää
Nyt kasvoihin ryppyisiin:
Suu jäykkänä auk' on, paiste
Käy jäisihin valkuisiin.
Vaan koira kun ulvoo, ulvoo,
Mies tulla kehjottaa,
Mies vainajan.—Vaimo on kuollut,
Siis koiran hän pelastaa.
11/6
ELÄÄKÖ JUMALAS?
Ihailet Venusveistoas!
Elääkö sulle jumalas?
Valaiset häntä tuohuksella,
Niin onkin parhain tarkastella:
Hämärähetkin Venuksen
Voi tunnustella parhaiten.
13/6
HERTTUATA NÄHDESSÄ.
Oli kerran herttua,—onhan noita
Paljonkin vielä herttuoita.
Kylähän kulki herttua kerran,
Niin kansakin näki suuren herran.
Ja vanha koulumestari vastaan
Kuljetti myös sata oppilastaan.
Iloisna lapset leipakoivat:
Nyt toki ihmeen nähdä voivat!
Mestari herra vaan vapiseepi,
Kun hattuvanhustaan piteleepi.
Myös jälkijoukkona vanha kansa
Suo tuulen huuhtoa tukkiansa.
Niin lähestyvät kuin jumaluutta.
"No, lapset, näättekös korkeutta?"
Niin mestari. Lapset: "Taivas tuolla!"—
"Teill' onkohan silmät etupuolla?
Pää painakaatte tok' alas maahan!"—
"Ah, ihanaisehen kukkamaahan!"—
"Ei! kohti herttuan ylhäisyyttä!
Hän suopi teille nyt ystävyyttä!"—
"Niin, herra tuossako!"—Lasta sata
Tähysteleepi nyt herttuata.
Ja nähden vanhojen vapistusta,
Jo nuoret tuntevat vaikutusta.