Oi runsasta,—oi köyhää maailmaa!
Niin paljon ja niin vähän lahjoittaa:
Maa mulle vuotaa viiniä,
Mut vettä vaan on veljellä.
Syön hekkumoiden herkkuja,
Mut veljyt kalvaa pettua.
Ma uinun höyhenpatjoilla,
Ja veljeni puulla paljahalla,
Tai kulkee mieron matkoilla,
Yöt kärsien usein taivas-alla.
Kun mulle taitehen kukkaset
Jaloa luovat virvoitusta,
Niin veljyt raukalle lapsoset
Soi puutevirttä ja ruikutusta.—
Ja kuitenkin, voi kuitenkin!
Se tuhlannut on paljonkin,
Ken hukkasi helmen parhaimpansa:
Mielt' onnellista, unta rauhaisaa
Ei aarteet maailman voi lahjoittaa,—
Oi, veljeni!—hällä on parhaimpansa!
EPÄSOINTUA.
Kuulinpa mainion konsertin:
Sata viulua vinkumassa.
Toki tuskastui moni sittenkin
Sävelpiinassa kauheassa:
Kun puolet aikaa tuhlattiin
Virityksihin epäsointuisiin.
Epäsointujen aika on tottakin,
Virityksien vuosisata,
Sopusointu jos kohtaa korvihin,
Se on onnea, sattumata.
Ja kiusankieliä kuullessaan
Jo maailma voihkaa tuskiaan.
Mut tuskia toivo lieventää,
Kuin synnytyksien alla:
Voi soinnunlapsonen hengittää
Ajan koittavan rintamalla;
Ja lapsonen miehistyttyään
Saa kielet sointuhun yhtymään.
NUORET.
Ylös vuorta kahden kulkivat,
Eri puolta tiestä astuivat,
Käyden riitelivät keskenään,
Koira haukkui heidän välillään.
Raskahasti kaiku vastaltaa,
Raskas kulkea on vastamaa,
Toki poika, toki tyttönen
Koirinensa nousee vuorellen:
Ta'ustalla metsän siintävän
Näytti taivas maata etsivän,
Taivas maata etsi, vettä maa,—
Sydäntäkin sydän halajaa.