Kuningas tät' ei uskonut,
Vakuutta hän vaati tarkkaa:
Minister', keinon huomannut,
Heti väärät vannojat palkkaa.
Nää vannovat, ett' ilkiön
Laill' armas on elänynnä,
Niin synnyttänyt sikiön,
Jost' on kovin hämmästynnä.
Voi tuskaa, voi kun tuomitaan
Päiviltään puoliso surmaan;
Syyt' ei hän tiedä, vaivassaan,
Ei ymmärrä kehen turvaa!—
Suur' tynnyr', kolme vannetta
Sen laitain ympäri kiertyy:
Sinn' äiti syöstään, lapsensa,—
Sen kanssa merehen viertyy.
Voi tuskaa, voi ja itkua
Hovissa ja kaupungissa,
Voi äitiä ja lastansa
Laineiss' ylen kuohuvissa.
* * * * *
Vaan kokko ilmass' uikselee—
Se laskihe tynnyrille,
Se vanteen siitä katkaisee—
Taas lentävä taivahalle.
Kun toinen kokko kiljahtaa,
Niin äitipä rukoilevi:
Taas vanne poikki paukahtaa
Ja ranta jo lähenevi.
Viel' yltyy äidin rukous,
Ja kolmas kokko jo viiltää
Halk' ilmojen: kuin laukaus,
Pois kolmannen vanteen siirtää.
* * * * *