Vaan lapseni, jos tahdot, pelasta:
Se miehenä vois maataan palvella!
Viaton säästä! Kunnialla mun
Suo kuolla, urhoin edest' uhratun:
Niin lapsen isänmaa,
Mun kuolo, saa."
Näin äiti rukoili ja silmänsä
Nyt muuriss' aukon löysi—äkkiä
Siit' ulos laski lapsen itkevän
Kuin suuhun surman kaikki nielevän,
Vaikk' antoi enkelten
Sen kätehen.
Taas julmur' raaka sisään karkasi,
Kädestä miekanterä irvisti.
Ja jäljessä toi toinen kattilaa
Tulisten hiilten alla hehkuvaa:
Näin ilmi helvetti
Nyt uhkasi.
Härnistäin miekkaa toinen karjahti:
"Nyt tänne lapses!"—"Sen vei enkeli!
Kun armoa ei teiltä riittänyt,
Sit' olen taivahalta pyytänyt."—
"Vait! istu kattilaan
Nyt kiehumaan!"
Näin komentaen, nilkosilmiään
Hän toverilleen paahtoi ähmissään.—
Kas silloinpa, kuin iskein valkeaa,
Uroolta vaimo miekan sivaltaa!—
Rintaansa syöksee sen
Nyt—kaatuen.
Yö kirkastui ja kahleet helskähti,
Ään' outo vankein keskelt' tärähti:
"Oi, jalo vaimo, maasi kunnia,
Sä sankar-arvon ostit vankina!
Vapaina urhot maan
Nyt puoltakaan!"
NEITI IISA ASP'IN HAUDALLA.
k. 12/11 1872.
Lausuttu vainajan hautakiven nostettua Jyväskylän hautausmaalla kesäkuun 7 päivänä 1874.
Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo
Yön synkeydeltä rauhan valloittaa,
Siell' yleni se ihmishenki jalo,
Jon ruumista tuo hauta tallentaa.