On äiti vuotehella nyt
Ja laps' on hiukan vyyhtynyt,
Kun haamu tulla horjuu:
Ov' aukenee ja lonkahtaa,
Sisälle haamu horjahtaa,
Vaan taas laps' sairas kirahtaa—
Tuost' isä hurja karjuu.
Last' äiti heijaa polvillaan,
Mut pieni kiihtyy itkussaan,
Ei saa hän unt', ei rauhaa.
Äit' itkee myös ja vapisee,
On hiljaisna ja rukoilee,
Mies mieletön kun kiroilee
Ja huimapäisnä pauhaa.
Juur' äiti lasta siunasi,
Vaan kohta huone tärähti,
Kun kirous soi raskas:
Sylissä pieni säpsähti,
Sen kyynelvirrat vaikeni,
Hän riutui, sydän seisahti—
Nyt Herra korjaa lastas!
Yö rauhoittui. Mut aamulla
Sairasti äiti vuoteella,
Kalpeena nukkui lapsi.
Vaan isä huokaa tuskissaan,
Valittaa, itkee polvillaan,
Kun lapsi hänt' ei milloinkaan
Tunnusta vanhemmaksi.
LOISEN POIKA.
Pimeessä synnyit pirtissä
Sä mustaan maailmaan;
Vaan äitis päivän rinteellä
Sun kantoi kasvamaan.
Loispoika pirtin pimeään
Jäi yksin äitineen;
Häll' ehk' ei äidin silmäkään
Paistellut sydämeen.
Sinulle äiti lauloi näin:
"Valosta puhkeaa
Maan ruusut—valost' ystäväin
Myös sydän aukeaa."
Loispoika pirtin nurkassa
Peikoista kuuli vaan.
Häll' äiti lauloi: "Petoja
On asuvaiset maan."
Näin tunteet julmat, katkerat
Poik' imi äidistään;
Sai pedon kynnet, hampahat,
Pirtistä lähteissään.