Sen kehtonsakin luona
hän kuuli lapsena:
Se luonnon on ja kansan
elämän kaikua.
Mut nyt se voimakkaammin
ja suurna ouruaa,
Kun vanha muinaiskannel
siin' uunna kajahtaa.
Siks siit' on haltioissaan
tää kansa, kaikki maa.
On haltioissaan, tuntee
nyt soiton omakseen:
On meidän lasten laulu:
käy meidän sydämeen.
Ja meissä kielet parhaat
se tempaa soimahan:
Työvauhti, toimi, tarmo
nyt näyttää nousevan;
Maa viljan kauniin kasvaa
ja toivon uhkean.
Se toivo kauas tähtää
vapaaseen aikahan:
Kun ehjä Suomi soittaa
ja hurmaa maailman;
Kun kansain liitto kertyy
valistusviirin luo
Ja suuri kansain kuoro
ihannesoinnut luo,
Myös sävel Suomalainen
osansa silloin tuo.
Siis antau, suomalainen,
omalle luonnolles
Ja maailmalle laula
vapaasti sydämes:
Sen myrskyt, myötäpäivät,
sen muistot, toivelmat,
Sen riennot rakkahimmat,
ihanteet kirkkahat!
Kun sielus aarteet laulat,
niin parhaas lahjoitat.
NUORTEN LIITTO.
Nuori voima, vartioitu, ahdistettu, teljetty,
On kuin vankka virta, sulkuin, patoin kautta kytketty:
Sulut särkee, puomit puhkoo, valloillensa vaapsahtaa,
Rannat rikkoo, partaat purkaa, auki tiensä ampuaa.
Kyläss' asui nuori voima, luonnon mahti valtava,
Elämää se uhkui nuorta, noussut vanhan polvelta.
Toimintaa sen veri toivoi, liikettä ja toimintaa,
Mutta ontot ruhkariennot sille tyhjän tarjoaa.
Ahdistettu nuori voima kasvaa, paisuu partailleen,
Nuorukaisen käsivarsi kaipaa töitä täyttääkseen:
Jalotöitä, sankartöitä, mutta — mik' on jaloa?
Kun sen tietäis! — mieli kaipaa selvää päivän valoa.
Mutta kieltoja vain kuulee, vapaat väylät suljetaan. —
Nuori väki hiipii yöhön, tehden pillamuksiaan,
Hiipii yöhön, juopi siellä raivotarten myrkkyjä,
Sitten ihmismaille hyökkää, — mut ei sankartöihinsä:
Toinen toistaan raateleepi, veli iskee veljeään.
Miksi? kysytään. Ei vastaa, kun ei tiedä itsekään.
Äidit, siskot, morsiamet sekaan syöksyy itkien.
Vimma viimein sammuu, mutta tannerkin on hurmeinen.