Mut ken vienosti, kuin hyvä henki,
Teki mieluiseksi vastuksenki?
Kenen hymy joukon kesken hiipi,
Että tuskin kuului kaino siipi?
Kuka joukost' etsi yksinäiset,
Eksyneet tai surren itkeväiset?
Ken se heille lohdutusta antoi,
Pulmapäivin kuka avun kantoi?
Kuka sekamelskan, hämmennyksen
Uhatessa laittoi järjestyksen?
Ken se riidan, eripuran tiesi
Lauhdutella paremmin kuin miesi?
Sitte, työn ja sovun vallitessa,
Ken loi mielihyvän jokaisessa,
Että into lensi ihanteihin,
Taidetekoihin ja sankareihin?
Moinen, näkymätön maailmalle,
Käsi, joka joutuu kaikkialle,
Silmä, joka unhotetut kaivaa,
Sydän, jota toisen tuskat vaivaa,
Nainen onpi, rikassielu nainen,
Kaikki kerkiävä, huomaavainen:
Emilia Bergbom, lämminmieli,
Hieno sydän, hellä käskykieli,
Aina nuori, hilpeäkin aina,
Niinkuin aalto suvisunnuntaina,
Sydän teaatterin Suomalaisen,
Kunnia ja kiitos Suomen naisen.
4/9
MINNA CANTHIN MUISTO.
Minna syntyi kosken partahalla,
Näki aallot ankarassa työssä.
Työ ja touhu kiehui kaikkialla,
Lepoa ei nähty edes yössä.
Luonnonvoimaa ihmistahto käytti,
Johti sen kuin orhin ohjaksista,
Hyödyntietä, voitonväylää näytti,
Nosti linnat virran vaaluvista.
Minna näki kuinka kansa hyöri:
Miehet, naiset, heikko lapsikansa
Riensi linnaan, missä rattaat pyöri,
Sinne syyti ihmisvoimiansa.
Ihminen ja koski kilvan kieri
Huimaavissa voitonrattahissa,
Tuhansien onni alas vieri,
Särkyi miljoonissa kuplasissa.
Joukko kalpeni ja kuihtui, sortui,
Kääpiöksi nääntyi ihmissielu,
Tuhansia sydämiä murtui,
Mut ei tyydy voiton ahnas nielu.
Ajan aatteet köyhän avuks' ehti,
Saarnaten kuin syksy paljastusta,
Maahan lensi kuiva, kuollut lehti,
Tuulet huusi hengen uudistusta.