Näkeväsi luulet autuaan,
Kun joku kansojen johtaa kohtaloita.
Tunteeko hän rauhaa silloinkaan? —
Öin pelkää kuolemaa ja kapinoita.
Ei voi valtiaiden
Arvo, mahti maiden
Muuttaa uskoani,
Onnen-oppiani:
Autuas, ken muita rakastaa
Ja — huomaa! — itsensä unhottaa ken voipi,
Sorroksistakin hän sointuaa,
Ja rauhan, riemun kannel häness' soipi.
Kysy sotakentän urhoa,
Hän autuaastiko hurmetöihin suostuu?
Onko onni hällä teltassa,
Kun sotamiehen ihmis-arvo ruostuu?
Ken on Hannibali,
Hän on kannibali.
Kurjaa kunniata!
Uskon oivempata:
Autuas ken muita rakastaa j.n.e.
Luulet kultaa onnen seuraavan?
Oi, muista Lyydian Kroisokuningasta:
Hänpä nousi päälle valkean
Ja luopui aarteinensa maailmasta.
Rikas murheen tuttu,
Se on vanha juttu.
Muut voi kulta voittaa,
Mulle laulu soittaa:
Autuas, ken muita rakastaa j.n.e.
Ken tuo onnen luota laumojen,
Kun politiikasta käypi huutamassa?
Hermonsa hän myöpi maineesen —
On sitten sanatooriin sortumassa.
Onniraukan moisen
Sallin voittaa toisen.
Mulle työ tuo rauhaa,
Mielentyyntä lauhaa.
Autuas, ken muita rakastaa j.n.e.
Vallankiiltoako kaipaisin,
Kun mulle rakkaus onnen kasvaa jaksaa?
Kun mun tieni puhkee ruusuihin,
Ne kuihtukuivat laakeritkin maksaa.
Lievitystä antaa,
Ystävyyttä kantaa,
Siin' on onnentaika
Tuo se, armas aika!
Sillä autuas, ken rakastaa
Ja jot' ei karsaus eikä kiukku paina:
Sorroksistakin hän sointuaa,
Käy häness' onnen auvovirrat aina.
Pain. 18/11
TUTTU TÄHTI.
On tuttu tähti: se valaisee
Ja lämmittää joka hetki;
Se pientä, suurtakin palvelee
Ja kauan kestää sen retki.
Sen väsy siivet ei lennostaan,
Ei uuvu sydämen juuret,
Vaan sill' on voimia matkassaan
Ja tarkoituksetkin suuret.
S'ei pyydä lämmintä, antaa vaan,
Vaikk' itse jäätä se kohtaa;
S'ei vaadi, valkeutt' antaissaan,
Vaan hornankuiluunkin hohtaa.