HAUSSI.
Lakkaatko? — taikka tarttuu mun armottomuuteni sun selkä-pintilääsi!
PAAVO. Päättyköönpä sitten tällä kertaa tähän. Vaan tahdonpa vielä näyttää, etten ole puhunut niinkään tuhmasti; enkä ole tällä kertaa vaan tuulta pieksänyt.
HAUSSI (viittaa kädellään). Niin, ja mene! (Paavo menee. — Yksin) — Puhetta, jossa ei ole pohjaa eikä laitoja. Tuuli tuon hupsun päähän on koonnut noita suuruksettomia ruumenia, — mutta tuuli ne hajoittaakin.
KAHDEKSAS KOHTAUS.
HAUSSI. SALMO tulee.
SALMO.
Anteeksi, herra!
HAUSSI.
Salmo! Lastemme
Opettajana ennen. —
SALMO.
Asia
Nyt siitä ei mua käske hiiskumaan. —
Te tehtävääni varmaan aavistatte?
HAUSSI.
Vaikk' aatokseni kuinka aprikoi,
En rahtua, en kynnen vertaa voi
Nyt asiaanne arvata.
SALMO.
Kas tuo
Vast' ihmeellist' on muistin tautia!
Kun käytökseni suoran tunnette,
Niin suorastaan mun suotte lausua.
Kai Salla teille julkaissut on sen,
Ett' antoi mulle sydämmensä? — Me
Ikuiset silloin valat vannoimme —
Te säikytte! No suokaa anteeksi! —
Me tuolla puiston iltakatvehessa,
Nähdessä tomun sekä korkeuden,
Sidoimme solmun, jot' ei ratkoa
Niin kauan voi, kun taivas liekkihin
Välähtää Ukon salamoissa, ja
Kun ihmissydämmissä rakkaus
Viel' onnen aurinkona kohouu.