AINO (lähestyen Kirriä).
Juo, Kirri, sovintosarkka!
Miksi paisut noin pahaksi?
KIRRI.
Minä juon käärmehen kähyjä
Kostoksi kohisevaksi!
AINO.
Olet julma, Kirri! — Väistyn.
Kirrikin väistyy erään puun varjoon, jossa seistä
murjottaa nurjana.
AINO (itsekseen).
Mihin nyt tyttönen menisin?
Kaikki on niin kummallista.
Kirrikin pahalla päällä.
Väinö! — hän on ihme aivan.
Niin vetävä, kiehtovainen.
Miksi kuitenkin vapisen?
Väinön riemu Kirrin tuska,
Väinön tuska Kirrin riemu.
Miksi? — tuota en käsitä.
On kuin kiskoisi minua
Toinen sieltä, toinen täältä.
Tietäisinkö mitä tahdon,
Mitä toivon, mitä tunnen!
VÄINÖ (Tainalle).
Toit minulle turkiksia.
Annan sulle vastalahjan:
Helmyet merensiniset,
Vitjat kullan viipaleiset.
Ne jos annat Ainollesi,
Iloitsen ikäni kaiken.
TAINA.
Lahjasi on meille kallis,
Joukolan ylevin aarre.
VÄINÖ.
Aarre sulla on ylevin
Armas Aino tyttäresi.
TAINA.
Mutta on poikakin minulla,
Nuori, villi Joukahainen,
Jolla on veressä vaino.
Hän on Ainonkin isäntä.
Isä on vanha vaivaloinen,
Emon valta on vähäinen,
Jouko on nopsa ja utala.
Hänet voita laulullasi!
Nuoret voitti: kaikki voitti.
VÄINÖ (erikseen).
Jouko — nuori kiihkomieli,
Salajuonien kutoja,
Salajousen jännittäjä,
Kerskuja, pönäkkä, narri —
Tuhma on oma tuhonsa!
Tainalle:
Joudu, Taina, tyttöinesi!
Näytän teille puun parahan,
Jolla kukkuaa käkeni:
Se on tuskieni tulkki,
Ilonikin ilmoittaja.