NUORI JOUKO (äkisti).
Niinkuin nuoli päätös lensi.
Hyväst', äiti!
TAINA.
Poikueni!
Kuulehan keväimen kieltä
Äitisi sydämen kautta!
Syvältä kuin talven alta
Toiveheni tulvehtivat:
Soisin vuotavan metenä
Lasteni perintömaitten,
Kukkivina, marjavina,
Viljoina vihottavina —
Itse unena unhottuisin.
Kuulisinko suut sulina
Rakkautta rallattavan,
Kuuluttavan kunniata
Lasteni kotipihoilla —
Itse kuin kaste katoaisin.
Joukoseni, poikueni!
Riistäisitkö nyt minulta
Toivoni toteumasta?
Äitisi suruilta säästä!
Jos menetkin Väinön maille,
Tee sopu, rakenna rauha.
Päätä se lujalla mielin!
NUORI JOUKO.
Oi, emoni, kantajani!
Tunne mieleni tukala,
Niin et vaadi vaikeinta.
Maan sydäntä routa särki,
Minun mieltäni pakotti
Kaiken talvea ajatus,
Outo, katkera ja kolkko.
Kevätlämmin hautoi roudan,
Vapautti luonnonvoimat,
Riihottomat, vallattomat
Tulvina tuhoamaan, —
Kirren alta kyyn herätti.
Niin minunkin mielessäni
Keväthelle, tuuli, kaste
Herätti himojen tulvan,
Hävityshaluisen parven,
Villimmän kuin metsän karja
Janoisena, nälkäisenä —
Herätti käteisen kyynkin:
Sen sihinä, sen sohina
On vereni vellotellut,
Etten voi levätä ennen
Kuin olen laulanut Väinön
Suin sytehen, päin savehen,
Parrasta Puhurin suohon.
VANHA JOUKO.
Kateus syö miehen mielen,
Että ei tuhoa tunne.
Luonto on luettavasi,
Elämä opittavasi.
Työtä tehden tyynin mielin
Viisastut iän keralla.
Työ, sovinto — —
NUORI JOUKO (halveksien).
Tuota kuulen!
Tyyntä tuopi kerran hauta.
Viisautt' on itselläni,
On himoja kiihkoisia.
TAINA.
Sitä jo pelkäsin sinusta,
Kun olit piennä piimäsuuna:
Perho kun kukilla pelmi,
Silvoit sen ohuet siivet;
Rastahan pojat sokeat
Viskoit virtahan pesästä,
Et suonut emon iloita.
Nähtyäs iloisen lapsen,
Sitä viskelit vihalla,
Iloitsit kun näit sen itkun. —
Tuota jo varoitin silloin.
VANHA JOUKO (Tainalle).
Annahan pojan kokea,
Päästä lentohon lepakko.
Kylän ansat on opiksi.
Päästä, sanon.
TAINA (Joukolle).
Mennös, mennös!
AINO.
Jouko, Jouko!
KIRRI.
Rientäkämme!