VÄINÖ.
Kuka nostaisi kätensä,
Kahlehtisi kauneutta,
Sortaisi suloa naisen,
Hänet laulaisin lahoksi puuksi,
Rutimon ruman väeksi.
KALEVALAISET.
Rutimon ruman väeksi!
LOUHI (Ilvolle).
Syytätkö synnyttäjääsi,
Kun en lastani pilannut,
Hemmotellut, heikontanut?
ILVO.
Syytä en — totuutta lausun;
Sun kuvasi kuin omani
Näytän. Kiitos on tekosi
Kypsynyt hedelmä tässä.
LOUHI.
Missä on väkevä virta,
Vainioita vallitseva,
Jok' ei louhien lomitse,
Läpi kallion kolojen
Kerran kierinyt olisi?
ILVO.
Kun lienen väkevä virta,
Niin itse urani etsin.
VÄINÖ.
Kuka on niin valinnut tiensä,
Ettei hänt' elämä temmo
Vasemmalle, oikealle?
Lähdet korskuen kotoa,
Valtajuovan kun valitsit itse, ¦
Sittemmin sata jokea,
Sata vuorta vaativaista
Sua mutkissa monissa
Notkistavat, nöyrryttävät.
Kulkisitpa kunnialla,
Jollet rikkoisi venettä,
Jos sydämensilmissäsi
Aina säilyisi pyhänä
Kansan onni kuin omasi.
KANSA.
Kansan onni kuin omasi!
VÄINÖ.
Kiitos, kunnia talolle,
Jok' on kylmässä kylässä
Kasvatellut kauneutta,
Valvonut valitun immen
Luonnon suuresta sylistä,
Yösumuista, myrskysäistä
Kevätpäivän hääpovelle,
Sulhonsa syleiltäväksi. —
Kiitos, impi, kun kohosit
Kuun sivulle, päivän maille,
Kukkapilven penkerelle,
Josta loistit loitommalle,
Josta innostit uroita
Suurtekoihin maan hyväksi,
Hurmasit unisen kansan! —
Suurin kiitos suuren sulhon,
Joka ahjonsa tulessa,
Rakkaudella rajulla
Suomen yhtehen sulatti:
Samponsa satahyväisen
Taikatenholla pyhällä
Pohjan ja Kalevan liitti
Kanteleeksi kaikuvaksi,
Joka nyt valossa soipi
Ehjänä elämän kieltä.
KAVE (hätäisenä ja aaveisesti, kansan pelokkaasti kuunnellessa).
Pakene, Kalevan kansa! —
Korvesta kuminan kuulen: —
Ratsun lentävän selässä
Näen suuren miekkamiehen,
Silmät kuin sysi tulinen,
Koston kintahat käsissä —
Noidannuolia satoja
Miehen miekasta välähti. —
On likellä! on likellä! —
Sampo suistui! — maa pimeni! —
Mihin, oi, hävisit, sampo? —
Miekka välkkyi — pää putosi —
Hääsalissa verta hyrski. —
Itke, Pohjolan emäntä! —
Suru on suuri, musta kissa,
Joka raatelee sydäntä.