Sellaiset hätähuudot kohtaavat meillä etenkin uskonnollisia liikkeitä, milloin ne vähänkin poikkeavat siitä totutusta suunnasta, johon vallitseva kirkko on pysähtynyt. Ei osata nähdä niissä mitään luonnollista ja oikeutettua ilmausta, jonka on yhtä paljon tuottanut sisäinen henkisen liikkeen tarve kuin vaikuttanut elämän yleiset lait. Kun vanhin ja laajimmalle levinnyt viljelys kansan hengessä on uskonnollinen, niin ovat liikkeet sillä alalla yleisimmin levinneet, varsinkin niissä kansan kerroksissa, joita kansalliset ja yhteiskunnalliset kysymykset eivät vielä ole kokonaan virtaansa vetäneet. Mieli, liikkeelle päästäkseen, tarttuu siihen käyte-aineesen, mikä on kunkin luonnetta ja kehityskantaa likinnä.
Varsinkin meidän pienissä oloissa, ilman ulkonaista valtiollista elämää, kääntyy kansan mieli sisäistä maailmaansa tutkimaan. Edes tuolla ahtaalla alalla tahtoo se taistella itselleen toimintaoikeuden ja kehittymisvapauden. Niin johtuu pieni kansa aivan omalle uralleen: henkisen voiman ja suuruuden tielle. Ainoa mikä sille on mahdollinen. Katalaa on yrittää tätäkin pyrkimystä pakkokeinoilla kuristaa — se on murhanyritys kansan henkistä omantakeisuutta vastaan.
Sitä se on senkin enemmän, koska uskonnollista elämää vainotessa vahingoitetaan kansan muutakin henkistä edistystä. Sillä uskonnolliset liikkeet ovat se käypä seko, se taiteesen ja runouteen johtava välikanta, jossa hengen parhaimmat pyrinnöt epämääräisinä temmeltävät. Taiteessa samat hengen pyrkimykset luovat itselleen muotoja ja rajaviivoja, siirtävät äärettömyyden kehien sisälle ja pyrkivät selväpiirteisiksi ja käsitettäviksi. Tässä seuraava kertomuskin on sellainen yritys.
* * * * *
Miesparka oli jo kauan valittanut, ettei ollut nuorena oppinut niin sujuvasti kirjoittamaan, että voisi panna pitempiä kertomuksia paperille. Mieheksi kasvettua on käsi kangistunut ja aika on kulunut leipää ansaitessa. Kuitenkin olisi hän tahtonut kuvata kirjavan elämänsä vaiheet oppaaksi jälkimaailmalle. Pitikö niiden nyt hävitä hänen kanssaan hautaan?
— Eihän mitä! sanoin minä. — Koettakaahan kertoa, niin minä koetan panna paperille!
Hänen harmaat, vilkkaat silmänsä kirkastuivat ja karkeita kasvonpiirteitä valaisi henkevät väreet. Herkän mielen palo näytti säteilevän vakaiselta korko-otsalta harmaille hiuksille ja pystynenän yli kärnäiselle parralle. Tuo pieni terhakka mies, joka tavallisessa olossaan tuntui tylyltä ja kylmältä, oli nyt sytyksissä ja hänen lähistössään tuli lämmin. Vasta viidenkymmenen mies, mutta ennen aikojaan harmentunut. Mielestäni hän muistutti jotakin matkustelevan profeetan kuvaa vanhassa kuvaraamatussa.
— Siinä tekisitte hyvän työn, josta olisin kiitollinen, puhkesi mies.
— Niin olisin minäkin teille — kertokaa vaan!
— Sitä on vaikea päästä alkuun.