Kaikkea vallattomuutta ja lyypää harjoittaessani olin välillä hirveästi jumalinen, itkin ja valitin omaa pahuuttani haikeasti. Mutta kuitenkin aina vilkas ja riihoton luontoni otti voiton.
* * * * *
Syksyllä muutin Kesälahdelle Kesusvaaran taloon. Isäntä, Paavo Malinen, oli ankara ja vakavan näköinen mies, oikea sen ajan körttiläinen. Jo pestatessa otti hän minulta lupauksen, etten pelaisi korttia, joisi enkä kävisi kylissä yöjalassa tai tanssissa. Sitä paitsi tehtiin eri sopimus siitä, että valjastaisin hevosen, kun isäntä mihin lähtee sekä riisuisin sen, kun hän mistä tulee.
Minä kaikesta sydämmestäni lupasin ja päätinkin mielessäni, että nyt tästä uusi elämä alkaa. Ajattelin, että varmaankin Jumala tahtoo minut tätä kautta johdattaa oikealle tielle.
Talon emäntäkin oli samassa hengessä kuin isäntä ja oli hyvin lempeä ja äidillinen palvelijoitansa kohtaan. Mutta kova alakuloisuus ja pelvon henki kävi siinä talossa minun kimppuuni. Pelkäsin Jumalan ankaraa vihan tulta, joka jo näytti silmissäni leimahtelevan, oikein vapisin monestikin. Lieneekö se ollut minun ihmisluontoni, joka synkistyi ja nurisi vanhojen oikeuksiensa puolesta, tai mikä sen synkän mielen lie vaikuttanut. Köyrin jälkeen kun oltiin ensi päiviä kynnöksellä, niin siellä ihmeekseni kuulin, kuinka torppari kiroili isäntäänsä ja moitti häntä ankaraksi ja ahneeksi, joka vaatii palvelijaltaan liiaksi ja maksaa liian vähän. Minua rupesi ajatelluttamaan, onko nyt vika isännässä vai palvelijassa. Kun en tahtonut kantaa salakaunaa sisässäni, niin kysyin isännältä huoneessa, että noinkohan sitä minäkin vuoden päästä isäntääni manailen kuin tuo torppari?
— Sinulla näyttää olevan rehellinen mieli, koska tulet paheesta pahoillesi, sanoi isäntä. — Olet voittanut sydämmeni.
Pyhinä pantiin minut usein piika Karuliinan kanssa läävään vettä kantamaan. Se minua hyvin miellytti, kun en muutenkaan saanut kylän seuroissa käydä ja synkkämielisyyteni alkoi vähetä.
Karuliina oli tummaverinen tyttö, isot haaveksivat rusosilmät ja pitkä palmikko niskassa. Hän hymyili harvoin, haasteli vaan vakavia asioita, luki ahkerasti "Huutavan ääntä" sekä veisasi virsiä. Minä kuuntelin. Hän luki ja veisasi sitä hartaammin. Hän rupesi minua vähittäin miellyttämään. Sillä kaipasin nuorta seuraa ja hän oli pitkän aikaa ainoa, jonka seuraan pääsin. Sitten luulin sitäkin, että Jumala oli juuri hänet lähettänyt minua maailman vallasta pelastamaan. Mutta hänessäkin etsin maailmaa. Tavoitin joskus laskea käteni hänen kaulalleen, mutta sit'ei hän sallinut.
— Vasta kolme vuorokautta vihkimisen jälkeen olen omasi, tee sitten mitä tahdot, lausui hän vakavasti.
Se oli ankarata oppia.