— Sitäpä juuri en tiedä itsekään. Minulle pitäisi luettaman se passi, jolla minut vangittiin, millainen siinä on kanne?
Passi luettiin.
— Ahaa! kummastelin minä. — Vastapa sen nyt tiedänkin. Minut on vangittu tutkimatta ja lähetetty kuin eläin teuraspaikkaan. Pyydän, että korkea oikeus laittaa minut vankikomannossa kotiin asti!
— Ei suinkaan! Minä en anna sinulle kyytiä kuin linnanportille asti.
Siitä on vapautesi mennä mihin haluat, sanoi kuvernyöri päättävästi.
Pyysin, että oikeus sovittaisi sen loukkauksen, joka meille oli tehty, kun oli syyttömästi vankeuteen raahattu. Mutta minut neuvottiin sitä kysymään kihlakunnan oikeudessa niin nimismiehestä kuin papistakin.
Tutkinto loppui. Päätös julistettiin. Vartia palautti meidät linnaan takaisin. Mutta kello viisi iltapäivällä saattoi hän meidät omissa vaatteissamme linnan portista ulos. Kolkko oli silloin ilma, pettynyt mieleni.
Olin odottanut, että sama oikeus, joka tunnusti, että pappi ja poliisi olivat meidät väärin vanginneet, olis tuominnut vääryyden meille sovitettavaksi. Siinä taas petyin, kun en tuntenut oikeuden mutkia. Se kaiveli ja katkersi mieltäni, ei niin paljon itse tähteni — olinhan nyt vapaa — kuin köyhien tähden yleensä. Millä varoilla nostavat he jutun sortajoitaan vastaan, kun leipäpalankin tähden on taistelemista? Ja oma surkea kokemukseni todisti mitä sellaisesta jutusta lähtee. Tuntoni olikin sillä sovitettu, että tunnustettiin syyttömyyteni, mutta menetetyt päiväpalkkani eivät olleet sillä korvatut.
Mieleeni palasi taas ajatus, että tämä maailma on herroja varten eikä ole muilla hyvä olla ennenkuin tulevat herroiksi. Totuudessa täällä on vaikea vaeltaa, jollei perustuksia paranneta.
Viipurista läksi vaimoni kotiin ja uskovaiset kotikylässä olivat ottaneet hänet ilolla vastaan. Minä palasin samalle työalalle, josta olin tullut riistetyksi.
Näytin työkirjani paikkakunnan nimismiehen allekirjoitettavaksi. Hän ihmetteli, että olin vapaaksi päästetty. Minä päinvastoin kummastelin, että olin tullut ollenkaan vangituksi.