— Jos lienevätkin, myöntyi Martti. Mutta sanoi vaikeaksi kiistellä semmoisista asioista, joissa ihmiset noudattavat enemmän lapsuudessa perittyjä tai elämän tapausten kasvattamia tunteitaan kuin selvää järkeään ja vakuutustaan.
Minä huomautin, että hänen äitinsä oli lapsuutensa kannalta kehittynyt etäälle ja korkealle.
Hän ei sitä kieltänyt, mutta sanoi, että uskovaiset sairastavat itämaista maailmankammoa ja sitten mielistelevät itseään sillä, että pysyvät hyvinä suljetussa elämässään. Astukoot todelliseen elämään ja parantakoot siellä jotakin, jos voivat.
— Maailma on tuli, vaarallinen leikkikalu, muistutin minä.
Martti sanoi, että kaikki luonnonvoimat ovat vaarallisia, jollei pyritä niihin tutustumaan ja niitä oikein käyttämään. Samoin on maailmakin.
Minä kysyin sitten, kuinka hän oli tullut siihen kokemukseen, ett'ei
Jumalaa oliskaan.
Hän sanoi perineensä äidiltään hellän ja herkän luonteen, vaikka se oli hänessä kasvanut toisapäin. Oli kiivastunut jo lapsena pääskysen puolesta, kun varpuset olivat sen muuranneet pesään ja kiusanneet kuoliaaksi nälkään. Sanoi silloin kysyneensä, että: jos Jumala kerran on, niin miksi sallii hän tapahtua sellaista vääryyttä?
Eräänä syyspäivänä oli eksynyt hänen nelivuotias leikkitoverinsa metsään. Vanhemmat sekä kylänväki olivat samana sekä seuraavana päivänä lasta ahkerasti etsineet. Mutta vasta kolmantena päivänä olivat hänet löytäneet pensaan juurelta kyyristyneenä — kuolleena viluun ja nälkään.
Sanoi ajatelleensa silloin: Miksikähän Jumala kohteli niin pientä ja hyvää poikaa niin tylysti. Martti oli leikkitoveriaan hyvin rakastanut.
— Nekö todistaisivat, ett'ei Jumalaa ole? kysyin minä.