Hän sanoi, että ne ovat vaan jäännöksiä kesyttömästä eläimestä niinkuin pitkät kynnetkin ja torohampaat, mutta häviävät paljoa myöhemmin.
En voinut enään jatkaa. Pahoittelin, että olin alkanutkaan koko kiistaa.
Kysyin lopulta:
— Mitä sinä oikeastaan uskot, rakas vävyseni? Uskotko edes tulevaista elämääkään?
— Eikö pitäne vanha lause paikkaansa, että totuus perii maan, kenellä se olkoonkin, tunnusti hän. Muuten sanoi ajattelevansa elää ihmisiksi, tulkoon mitä tuleekin. — Tulevaisuutta en minä pysty kopeloimaan, lisäsi lopuksi.
Siihen se keskustelu päättyi, kun tyttäreni tuli kutsumaan iltaselle.
Askareiltaan oli hän vaan välimiten joutanut seuraamaan kiistaamme.
Vaimoni jäi vielä sairaan luo.
Kiistan jälkeen oli mieleni kuin orrelle viskattu. Siinä se kahtaalle kellui ja kauan kesti ennenkuin löysin tasapainon ja oman itseni.
Yhtä paljon hämmästytti minua vävyni uskottomuus kuin hänen äitinsä suuri usko. Ainoastaan Karuliinan vakuutus siitä, että Jumala työskelee ja voittaa lopulta jokaisessa, lohdutti minua. Kuitenkin halusin vielä päästä selville tyttäreni tilasta. Senvuoksi kysyin pöydässä istuessamme oliko hänkin samaa mieltä kuin miehensä.
Hän sanoi itsellään olevan ne uskonnolliset tunteet ja käsitykset, jotka kodista oli perinyt. Mutta hän lisäsi surullisesti: — Mitä olen ollut siitä parempi!
— Uskon asia onkin tehdä autuaaksi eikä paremmaksi! ivasi hänen miehensä.