Kosken partaalla lauloivat linnut niin heleästi ja vireästi. Nuori ruoho ja pihkaiset lehdet lemusivat raitista henkeään puhtaasen aamuilmaan. Se oli uhkuava sikiämisen ja syntymisen hetki. Eikä väsynyt koskikaan työssään: niskaltaan pudotteli se ahkerasti pölkkyjä alas sahan suuhun. Siellä ne muuttivat muotoaan niin, että syntyivät kirkkaiksi laudoiksi. Näytti kuin olisi aurinkokin nyt heloittanut entistä kirkkaammin. Se valaisi lautatapulit virran partailla, välkkyili koskessa, puiden lehdillä, ruohossa ja kukkasissa. Päivän paisteesta se sikiäminen ja syntyminen, uudistuminen ja vaihtuminen näytti vaan virkistyvän ja kiihtyvän. Siinä valossa aamulliset kastepisaratkin höyrysivät ylös lehdiltä, että ilma tuntui tuoreelta ja pehmeältä. Sellaistakohan se elämä on: loppumatonta vaihtumista ja uudistumista?
* * * * *
Sen jälkeen en viipynyt enää kauan vävyni luona. En ollut siellä oikein oma itseni, tahtomattanikin olin vävyni vaikutuksen alainen. Taisi siihen olla syynä luonteeni pehmeyskin, mutta se vaivasi minua, kun olin jo tottunut omantakeiseen elämään. Toisin oli vaimoni laita: hänelle oli kylliksi onnea siinä, että sai hoitaa tyttärensä lasta. Sinne hän jäikin vielä, mutta minä päätin pitkästä ajasta palata kotoisille työteloille, Laatokan maille.
Vävyni antoi hevosen alkutaipaleelle ja tyttäreni kyyditsi minua kappaleen matkaa. Vaikea oli erota taas omaisista, mutta vielä vaikeampi on luopua omasta itsestään; tarkoitan siitä itsestään, jonka olemisen pitää oikeutettuna.
Vaikea sitä on luopua omista vioistaankin, sen huomasin silläkin matkalla. Viimeisestä keskievarista ostin pullon viinaa tuliaisiksi kotikylän ystäville. Ajattelin, että tuntuu niin hyvältä, kun saapi vanhojen veljien kanssa siitä ottaa ja muistella kuluneita aikoja.
Mutta minun poissa ollessani oli kotikyläni kovin muuttunut. En haasta siitä, että oli revitty maahan paljon vanhoja taloja ja rakennettu uusia, vaikka sekin oli totta. Vaan muutenkin oli siellä paljon edistytty parempaan päin. Koko kunta kiitti entistä naapuriani, kauppiasta siitä, että hän oli ruunulta toimittanut tilallisille veron-alennusta, että nyt jaksavat paremmin maata muokata. Nuori ystäväni Antti, se sama, joka tukalana hetkenä oli tarinallaan minua hillinnyt murhatyöstä, oli perustanut raittiusseuran. Nyt saarnasi hän kaikkea kesytöntä vapautta vastaan. Toiset olivat perustelleet lukuseuroja, soitto- ja laulukuntia. Muutamat olivat yhdistyneet hihhuleihin, joihin minäkin vielä itseni luin. Tarjosin siellä pullostani yhdelle ja toiselle tuliaisia, mutta kukaan ei huolinut: halveksivat vaan minua. Sanoivat, että "ennen hän sotia kävi, mutta nyt hän patoja nuolee". Tarkoittivat, että ennen muitakin viinasta varoitin, mutta nyt sitä itse nielin.
Niin kovin kävi häpeäkseni, että vein pulloni piiloon. En sentään viskannut viljaa maahan, vaan lopetin sen harmissani yksin.
Se oli viimeinen viinapullo, jonka olen elämässäni tyhjentänyt — siitä on jo vuosia.
Mutta hihhulien seuraan en ollut sittenkään otollinen. Mieleni oli niin paljon entisestään muuttunut; taisi olla väljentynyt ja vapaantunut. Käsitin Jumalaa, maailmaa, elämää ja ihmisiä toisin kuin ennen. Minä selitin kerran seurassa, että koko elämä on uskontoa: väärää, jos luotamme vääryyteen, oikeaa, jos antaumme oikealle ja hyvälle; — kaikki rehellinen työ ja toimi on Jumalan palvelusta; — jokainen oikea ja totuuteen pyrkivä ajatus on jumalinen ajatus; — jokainen mieli, joka vihaa pahuutta ja vääryyttä, mutta rakastaa hyvyyttä ja oikeutta, on jumalinen mieli; koska kaikkia näitä ainoastaan Jumala ihmisessä vaikuttaa.
Mutta se puhe ei miellyttänyt hihhulien johtajia. He ärtyivät pahasti ja tuomitsivat minut Jumalan hylkiöksi niinkuin minäkin ennen olin muita tuominnut.