Osa pitemmästä.
Muutamat kirjailijat sanovat, että runomittaisen runouden aika on mennyt; toiset taasen, että näytelmän ja teaatterin aika on ohi menossa. Nyt olisi elämisen oikeus ainoastaan suoranaisella runoudella ja musiikilla. Tuollaiset väitteet sisältävät samaa kuin että luonnon muotoja synnyttävä voima muutamilla tahoilla olisi kokonaan väsynyt ja tyrehtynyt, että luonnon sääntöperäiset aaltoilut eli rytmit etupäässä ihmisessä, mutta miksei muuallakin luonnossa, olisivat aivan taukoamaisillaan — ihmiskunnan väsymisen oireita. Sillä eihän ole kysymys jonkun tarpeettomaksi käyneen elimen kuihtumisesta, vaan häviävästä luonnonvoimasta. Eikö ihminen enää nauttisi rytmillisestä tanssista enemmän kuin rytmillisestä runoudestakaan? Vanhuuden merkkiä. Näytelmätaiteesta puhuaksemme, ihmisestä sammuisi ilo ja halu luoda näyttelemisen muodossa kuvia luonnosta ja elämästä sekä kutoa aatteita ja käsitteitä näiden kuvien kehiin. Ihmisluonto lakkaisi näitä viljelyksen kukkia tuottamasta ja toiset väsyisivät niitä ihailemaan.
Yleisön silmä tekisi tässä suhteessa työlakon, ettei yhdessä korvan kanssa enää vastaanottaisi tuollaisia vaikutuksia. Korva antautuisi yksinomaan musiikille ja silmä sirkkusnäytännöille; parhaimmassa tapauksessa varieteelle.
Kun joskus on pitemmän aikaa oikein tyyntä, niin on turha luulla, ettei sitte enää koskaan tuulisi tai aaltoilisi. Jos ihmiset hetkeksi ovat pelkkää korvaa, ei se todista sentään, että he olisivat lakanneet sen jälkeen kerrassaan silmää käyttämästä ja päin vastoin. Mikä nyt on ylinnä, se voipi likimmässä tulevaisuudessa painua ales ja alin kohta ylenee. Kaikki on ohi menevää, mutta myöskin aina uusissa muodoissa palajavaa. Se on luonnon ja elämän väsymätöntä menoa.
Mutta meillä on nyt taantumisen aika: uskonnollisen ja valtiollisen ahdasmielisyyden, sotilasvallan ja sirkkustaiteen, musiikin ja kuvaavien taiteitten aika. Ei mitään epävapaissa oloissa ahtaammin kuurnita kuin julkista sanaa, kirjallisuus ja näyttämö siihen luettuina. Kirkot ja hallitsijat kilvoittelevat sanaa kuristaessaan. Ja nuo suuren joukon paimenet rientävät tuomitsemaan jokaisen uuden kirjallisen ilmiön jumalattomaksi. Lauma pelkää tätä auktoriteettiensa tuomiota ja kääntää vanhurskaan selkänsä kaikelle taiteen sanalle. Silloin vielä kuvaavat taiteet, joista vaan pieni sivistynyt yleisö näihin asti on voinut nauttia, nostavat edistyksen ja henkisen vireyden viiriä. Samalla aikaa sulaa kahlittu sana tunteen ahjossa rajattomiksi sävelvirroiksi, jotka musiikissa kuohuvat ihmiskunnan tarkoitusperiä ja ihanteita kohti. Sitä paremmin ne pääsevät julki mitä vähemmän niissäkin on vapaata ja elinvoimaista sanaa.
Mutta miten ajat vaihtelevatkin, ei toki henkiseen työhön heränneessä kansassa sanantaiteenkaan työpajoissa kokonaan tuli sammu. Aina sieltä sentään säkenet säihkyvät ja vasaran pauketta kuuluu. Ja tähän maahan kerran istutettu taiteen laji ei voi enää arinoitaan myöten hävitä, vaikkapa kylmät viimat ja katovuodet sen kohoamista hidastuttavatkin. Vaikka luonnonsuhteet ovatkin kolkot, niin ainahan toki sydämien maaperä viljelyksen ja kovan työn kautta vähittäin lämpiää ja taiteen kautta taiteelle pehmiää. Sitä uskomme suomalaisen näytelmätaiteenkin pääpesästä, suomalaisesta teaatterista.
Jos nyt se luonnottomuus olisikin totta, että näytelmätaide vanhoissa sivistysmaissa olisi vanhettunut, niin ei mikään taide voi olla meidän nuoressa kansassa lakannut. Mehän emme ole vielä eläneet niitä jaksoja läpi, joiden jälkeen vanhetutaan. Jokaisella pyrintöuralla ja siis taiteessakin täytyy meillä elämän lakien välttämättömyydellä ilmestyä nuoruutta, tuoreutta ja avomielisyyttä. Se on nuorukaisluonnetta. Mikä on tälle vierasta, se ilmaisee poikkeuksellista väsähtymistä tai sairasta ahdas-uskoisuutta, joka liikkuu kulkutautina ja synnyttää pikkuvanhoja, kutistaen ihmiset kääpiöiksi. Päinvastoin kuin heidän pitäisi laajeta ja kasvaa.
Suomalainen teaatteri, semmoisena kuin se nykyisen johtajansa ja perustajansa hoidossa on työskellyt, on kaiken aikaa jaloimmalla tavalla pyrkinyt suomalaisessa kansallishengessä kehittämään koko ihmistä. Sitä varten on se näyttämöltänsä tulkinnut maailman kirjallisuuden parhaita mestareita sekä entiseltä että nykyajalta. Sillä tavoin on se edes osapuilleen onnistunut häätämään sitä ahdassieluisuutta, jota pienet ja ahtaat olot pyrkivät kasvattamaan. Samalla kuin se on avannut meille ihmiskunnan rikkaan aatemaailman sisällystä, on se taikasauvallaan puhkaissut meille lähteitä, jotka kostuttavat kansallista viljelystyötämme. Taidehan auttaa meitä laajenemaan elinkeinoilijoista ihmisiksi.
Eikä siinä kyllin, vaan suomenkieli, koko kansallisen olemisen välttämätön ehto, on tarvinnut ja tarvitsee eteenkin päin suomalaisen teaatterin hoitoa ja viljelystä. Paitsi että teaatteri kehittää käytännöllistä seurakieltä, on sillä vielä suurempi ja vielä pysyväisempi merkitys näytelmäkirjallisuuden kehoittavana kasvattajana ja kotina. Siten auttaa se meitä tuntemaan kansallista sisällystämme — ja itsetunteminen on samalla itsekasvatusta — vieläpä ehkä jättämään ihmiskunnalle ja jälkimaailmallekin pysyväisiä kuvia omasta olemuksestamme.
Mutta yhä suuremmille joukoille tulee teaatteri vastedes tärkeäksi kehittäjäksi ja kasvattajaksi samalla kuin se on tarjoava heille ylevämpää huvia ja virkistystä. Työ on tasattava mitä laajimmalle alalle ja sivistyksen hedelmät samoin. Sen mukaan kuin ruumiillisen työn arvo ja työkansan sivistys kohoaa, kaipaavat myöskin suuret joukot taiteen tarjoamia nautintoja. Liian vähän on heillä aikaa paksujen kirjojen lukemiseen, mutta joku iltahetki voipi joutaa teaatterille, jollei pääsymaksu sinne ole heidän varoihinsa nähden liian kallis. Sitä ovat kyllin suomalaisen teaatterin kansannäytännöt osoittaneet. Mutta sitä varten olisi tulevaisuudessa pyrittävä siihen, että teaatterit olisivat sirkkusten suuruisia, että ne alhaisillakin hinnoilla antaisivat riittävän tulon. Ja niiden yleisö olisi ehkä vähemmän huikentelevaakin silloin kuin nyt, sillä ruumiillisen työn tekijä tyytyy pienempäänkin ruokalajien valikoimaan.