Simo. Tämä on suloinen taulu ja esimaalaus.
Sere. Ajatellaanpas, Simo, sitä päivää!
Simo. Sen päivän portailla jo käymme, jopa kynnyksellä astumme.
Sere. Astumme hääsalin ovella ja soiton kuminan kuulemme. Ah, sitä harppujen helinää!
Näin riemussa remusi tämä metsäinen seurakunta. Silloinpa Reetan vasenta silmää syyhytti, josta hän vahinkoa aavisti ja painavia varoitussanoja lausui. Vaan myöhäinen oli varoitus, sillä yht'äkkiä kuului majan ympäriltä ruske ja salon rinta äkkiä pamauksesta sävähti. Säikähdys vallitsi silloin majassa ja jalat allensa kokosi ken jaksoi. Kuusiston helmoihin piilivät muut, mutta Jaakko ei paikaltansa hievahtanut, sillä ylen raskaaksi tunsi hän itsensä. Siinä istui hän ja neuvotonna katsoa toljotti kuin kuusen latvasta maahan kumahtanut karhu. Hetkeksi pimeni tämän jykevän naavaparran silmät ja kuumeni havuhattuinen pää, koska tulla tuoksahti sisälle kaksi karskia miestä ja tuimana tuilotti majan ovella vallesmannin rohkea silmä. Miehet viinapannuhun, tuohon mustaan neekerityttöön, tarttuivat kuin tuliset kilpakosijat. Hatun he höyryävänä syrjähän nostivat ja majan nurkkahan tyhjensivät perikon pannusta. Kantoivatpa sitten saaliinsa majan läheiselle polulle, jossa rattaat ja hevonen odotteli. Sinne katosi miehet, sinne hattuinensa höyryinen pannu. Vaskinen viinakattila vaan vielä Jaakon säärien välissä läikkyi ja vankasti kouristeli hän sen korvia. Silloinpa vallesmanni, joka viimeisenä majassa häiläsi, uhkaavasti häntä kohden pistolinsa ojensi, josta mies vaaleni ja heti hänen kouransa kattilasta heltisi. Metsähän katosi ruununmies, sinne viinoinensa vaskinen kattila. Nyt vasta alkoi selitä järkeensä Jaakko ja haikeasti hän huutaa parkaisi.
Jaakko. Reetta! Sere! Simo! Avuksi, te mustat tontut, avuksi! Ryöstetty on mun isäni perintö. Hävityksen kauhistus on kukistanut tämän karsinan kalleudet. Oi sinuas kattila! Palaja korvesta, sinä isäni viinakattila!
Näin huutaen hän tuskaisena partansa repi sekä kruunun päästänsä karisti. Vaan turha oli Jaakon huuto.
Metsäpolulla ankara nujakka oli syntynyt. Siellä Simo oli iskenyt kyntensä mieheen, joka pannun hattua kantoi ja jota hän tunnusteli samaksi haamuksi, joka häntä metsän kainalossa oli kamoittanut. Mies oli Jaakon läheinen naapuri, kylän kuulu metelin ja pauhun mestari, oikea kapakkaviinan sankari, joka tavoillaan oli ansainnut Ryty-Pauhun nimen. Hallintoa piti hän vieläkin Koivulan tilalla. Ylen kuohahti tulen kiivaaksi Simo, uudelleen nähtyään tuon haamun, joka nyt, pannun hattu olalla, metsää huhmasti. Syvälle painoi Simo päähänsä isolippuisen lakin, kiinni tarttui miehen pääkamaraan ja hälle kelpo tukkajuhlan valmisti. Silloinpa, hätähuudon kuultuaan, riensi kurinalaisen avuksi toinen mies. Vaan nytpä riistää Simo haltuunsa vaskihatun, jolla hän väkevästi ympäriinsä roimi. Moikina ja roikina kuului silloin kuusistossa ja kuu, kautta oksien, valaisi välmehtivästi tätä taistelevata kolmikkoa. Siihenpä neljänneksi vallesmanni joutui ja hän pistolin uhkaavalla voimalla sekä ruunun ankaralla sanalla Simon karkoitti parvesta. Myttyhyn paiskeltu oli nyt vaskihattu ja verisiä kasvoja ja käsiä valaisi kuu. Vaan enin kirveltävästi oli löylytetty Ryty-Pauhua, joka kiroili ja koston vimmaa korpehen puuskui. Kohtapa pois pakeni peloittavasta korvesta tämä ruunun voima ja rauhoittui taasen metsän hajoitettu haltijalauma.
Vaan hätä häilytti myös Sereä ja Reettaa, koska Simo puhkuen ja verisenä palasi kamppailusta. Kiinteästi tarttui tyttö sulhonsa takkihin ja tyttärensä liepeihin likistyi äiti. Nytpä halki korven, polutonta reittiä, kiireesti kuljetti Simo kintereillänsä heiluvata naisparia. Polullen eivät he poiketa tohtineet, koska siellä ruununmiehet vaeltelivat. Risut roikui metsässä ja puiden oksat sihisi, koska kolme jalkaparia vinhasti juosta tömisteli. Hien palavassa saapuivat he vihdoin rehevän petäjikön reunalle, jossa aita Jaakko Härkäpään pellot metsästä eroitti. Rojahti siinä metsän ranne, kun he kolmessa ylenivät aidalle. Rinnakkain riensivät he pellon ylängölle, jossa harmentunutta Kumpulan taloa suojasi eräs kaksoiskuusi, punamarjainen pihlaja sekä kuuskunta riippa-oksaista koivua. Sinne talon kartanohon he kolmen katosivat.
Vaan jäljellä oli korvessa vielä Jaakko. Majassa hän hetken manasi ja joukkoansa huusi; vaan kun kaikki oli ympäristö vaiennut, jätti hän kopin ja synkkänä kohden kotia samosi. Tulen jätteet vaan tuikkuivat havumajassa, ja hiljaisena huokui kuusiston povi ja kuului vuoren lähdesilmästä vuotavan puron salakielinen lirinä. Taivaalla haamoitti kuu.