Reetta. Ja maantielle ajoi Ryty-Pauhun lapsineen.
Sere. Onpa nähty lasten onnetonten usein itkulla kastelevan äitinsä hautakumpua.
Reetta. Lapsia armahtaa Jumala ja heille ihmisten sydämet avaa.
Simo. Vaan pimeäjärkinen mies pussi seljässä nyt maailman rantaa mittelee. Kenties hän koettelemusten koulussa viimein viisastuu.
Reetta. Liian myöhään usein kokemuksesta viisastumme, senpä tietää mieheni Jaakko, joka kodin hulpiloista katosi.
Sere. Lupasi hän vielä kerran hengittää seurassamme "kotisalojen raitista tuulen löyhkää".
Reetta. Niin lupasi, vaan jotakin outoja vaiheita aavistan hänen elämällensä; sillä unissani näin hänen haamoittavassa yössä, käsiämme likistäen, jättelevän meitä hyvästi. Kuuhun hän kädellään osoitti, vaan kohti auringon koittoa kiiruhti hän itse. Sydämeni silloin itki ja hänen jälkeensä paloi haluni.
Sere. Outo oli se uni eikä merkitsemätön.
Simo. Tietomme ei ylty tulevaisuuden töihin. Mutta onpa appeni rehti mies, joka erhettyä voipi, vaan tahallaan ei vääryyttä tee. Sentähden häntä laupeudella tuomitsee taivaan korkea oikeus. Sitä uskon minä!
Tällä päättyi keskustelu aamiaispöydässä ja pihalle astui toimekas
Simo. Vaan sisä-askareihin jäi hetkeksi hilpeä nuoriemäntä ja vanhakas
Reetta heijaili tyttärensä nukkuvaa kehtolasta.