— Näette, armollinen herra, mitä tarvitsen.
— Mutta kotosi? kysyi edelleen ankara herra.
— Kotoni on teille yhtä tietty kuin puutteeni. Mutta unhoitettua voipi uudistaa. Niin, sitä voipi. Ette enää muista nuorta paria, ette muista Hilaarius Kukkoa ja Agaatta Kanaa, joiden vihkiäisissä nuorena ylioppilaana tanssia heilasitte. Kukoisti silloin Agaatta, nyt on hän mullassa, minä tässä. Hymyilitte meille silloin, nyt sitä ette voi. Kyllä tunsi minut arvoisa isänne, pitejämme senaikuinen pastori, hän minut ja minä hänet. Niin, miksi ei tuntenut? hänpä juuri vihkikin meidät! Eli silloin vielä isoisännekin. Kaukaisia meriä kynti hän. Voimallinen mies ja rohkea laivuri oli Ananiias Leipäsäkki. Mutta koulussa muuttui hänen poikansa nimi — paljon muuttaa koulu.
Sellaisia ihmeitä lauleli Hilaarius Kukko.
— Ananiias Leipäsäkki! lausuivat toinen toisensa jälkeen rakennusmiehet. Puolenpäivän rinnassa painuukin helposti Leipäsäkki mieleen. Ja nyt tiesivät he pormestarin sukuisän.
Mutta pormestari seisoi ääneti kuin ukkosen iskemä. Hän vaaleni ja punastui ja taas vaaleni. Koneentapaisesti kaivoi hän kukkaroansa. Mitä sormiin osui, heitti hän kerjäläiselle, joka kumarsi ja läksi tiehensä.
Niin piiritti totuus rehellisen pormestarin eikä luetellut hän enää siitä päivin sukujohtojaan. Jumalan ja ihmisten edessä vaelsi hän nyt suomalaisena. Kartanot Kultapohjassa kunnioittavat hänen muistoansa.
PESUVAIMON TARINA.
— Kotoisin Turusta? — ja nyt asutte Viipurissa ja palvelette pesijänä?
— Niin, herraseni, tapahtuuhan semmoista. Tulin sieltä assessori R:n perheessä Lappeenrantaan. Sitä ennen oltiin Heinolassa ja sitten Imatralla.