Kauhistui ja hämmästyi nyt nuori puuseppä. Ja kummasti tunsi hän aivojansa painostavan. Äsken auenneesta taivaasta aavisti hän nyt vaipuvansa iankaikkiseen syvyyteen. Ja kuoleman enkelinä seisoi hänen edessään hieno neiti. "Armoa, armollinen armo!" huusi hän kauhusta kähisevin äänin. Mutta hän ei ehtinyt kauan huutaa ennenkuin oli vaipunut raskaaseen uneen.
Eihän se mitään väkeväta myrkkyä sentään ollutkaan, oli vaan univiinaa. Konsulin palvelijat korjasivat sitten miehen, ja seuraavana aamuna löysi hän itsensä jostakin, jossa oli hyvin paljon pahnoja.
Se seikka häntä kovin pahasti suututti ja hävetti. Olihan syytäkin.
Olisi luullut hänen sitten noista viinilaseista viisastuneen ja lähteneen kosimaan tuota palvelijaneitsyttä, mutta harva täällä tuhmuuksistaan viisastuu. Hän rakasti edelleenkin jotakin ihmeen hienoa ja tahtoi sellaista voittaa millä hinnalla tahansa. Hän ei voinut paeta itseään ja omaa luonnettaan, arvaattehan, ja sentähden piti käydä niinkuin sittemmin kävi.
— Hän varmaankin löysi omansa? keskeytin minä!
— Ainahan mies löytää naisia, kun ei heiltä muuta vaadi kuin hienoja helmoja, tokaisi kertojani. — Ei kauan aikaa kulunut ennenkuin puuseppä meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli rikkaasti kasvatettu köyhyys, joka osasi soittaa laveria ja lavertaa kuutta, seitsemää kieltä — kaikkia yhtä hyvästi — mutta ei kutoa sukkaa, eikä ommella paitoja, ei laittaa ruokaa eikä pestä astioita. Kuka oppinut nainen niitä osaisi? Mutta vaimon soittaessa laveria, höyläsi puuseppä hopeita ja veisti leipää, jota perheen palvelushenget valmistivat.
Kului vuosi, syntyi lapsi; kului toinen, syntyi taasen ja niin edelleen kolmaskin. Palvelusväkeä lisättiin, mutta leipä väheni ja vei laverinkin — kielet vaikenivat. Lapsen itku vaan kuului eikä äiti vielä lakannut laulamasta. Eräänä aamuna itki hänkin. "Mieheni, mieheni! Missä on mieheni!" uikutti vaimo. Mutta sinä aamuna oli lähtenyt Turun rannasta länteen laiva — siinä katosi mies.
Ihmisten armoilla on sittemmin elänyt vaimo lapsineen.
Minä tunnustan, ett'en kyennyt sanallakaan puoltamaan puuseppä parkaa, jota sopii sanoa yhtä hyvin kelvottomaksi kuin onnettomaksi. Koetin sentähden kääntää kertomusta toiselle uralle.
— Mutta teidän oman elämänne kertomus keskeytyi, huomautin minä.