"Ei yksikään konna tule sinuun koskemaan, rakas sisareni", vastasi Bernhard, joka oli kuullut Czarnyn sanat. "Me puollustamme sinua viimeiseen saakka."
"No, miten käy tottelemisen", huusi talonpoika, vetäen esiin hirveän karpiinin, "tahi näytänkö ehkä keinon, jolla voin teidät pakottaa?" Näin sanoen kohotti hän karpiinin ja tähtäsi Bernhardia. Ylt'ympäri seisoi kaksinkertaiset rivit sissejä, ja heidän villit silmänsä tähystivät sammumattomalla vihalla nuorta soturia. Aschebergin nimen he kyllä tunsivat, sillä hän oli useamman kuin yhden kerran hajoittanut heidän joukkonsa ja hävittänyt heidän asumuksensa. Aschebergiä ja nuorta Hummerhjelmiä, jotka innokkaasti ajoivat sissejä paikasta toiseen, he sentähden hiukan pelkäsivät, ja ainoastaan silloin, kun vähälukuiset partiojoukot tunkeutuivat sissejä viliseviin metsiin, uskalsivat nämä hirviöt tulla esiin. Bernhard tiesi kyllä, miten nämä pedot ihmishaahmussa kohtelivat vankejaan, ja hän olikin päättänyt ennen kuolla miekka kädessä, kuin elävänä joutua heidän käsiinsä. Czarny oli samaa mieltä. He ottivat Bertan väliinsä ja odottivat hetkeä, joka päättäisi heidän kohtalonsa. — "Antautukaa", lausui taaskin päällikön ääni. "Teillä on kahden minutin ajatusaika, kiirehtikää vastaustanne."
"Tämä on vastauksemme", huudahti Bernhard kannustaen ratsuaan talonpoikaan päin ja kohottaen miekkansa. "Varokaa, ett'ei miekkani terä anna teille verisiä otsia, niin ett'ette milloinkaan tule unohtamaan, miten Aschebergin ratsumies voi tapella."
Hevonen töyttäsi esiin. Berta ja Czarny seurasivat hurjistunutta. Nuorukaisen ase koski talonpoikaan niin voimakkaasti, että hän sanaakaan sanomatta vaipui maahan.
"Hyvin, hyvin", kiitti Czarny, ja halkasi toiselta talonpojalta pään, "opettakaamme noille lurjuksille, että kuninkaan miehet osaavat tapella, kuin sotilaat ainakin."
Ratsastajain rynnäkkö oli vastustamaton ja rivit olivat pian murretut. Mutta vihollisten luku näytti yhä enenevän, ja pian olivat urhot jälleen ympäröidyt. Talonpojat karjuivat hurjasti kostosta ja raivosta, ja satamalla alkoi lyöntejä sataa ratsastajain yli, ainoakaan kuitenkaan sattumatta. Rinnakkain taistelivat Bernhard ja Czarny, ja kahdenkymmenen vuotias nuorukainen osoitti sellaista voimaa ja notkeutta, että vanhus suurimmalla kummastuksella tätä katseli. Berta oli kalman kalpea, ja seurasi, ääretön levottomuus kuvautuneena kasvoissaan, veljensä ja Czarnyn pienimpiäkin liikkeitä.
"Oi Jumalani", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin rinnan yli, "niin lähellä kotia, eikä enään saa sitä nähdä."
Taistelu kävi yhä hurjemmaksi, samalla kun sissien luku eneni; enemmän ja enemmän työnnettiin ratsastajat takasin, eikä heidän voimakkaat iskunsa enään käyneet niin tiheään.
"Me emme voi avata itsellemme tietä", virkkoi nuorukainen, katsellen sisartaan surullisin silmin, "ainoastaan kuolla voimme, ja sen teemme, kuten urhojen tuleekin."
Czarny ei vastannut tähän, koki vaan kaikin voimin väistellä talonpoikain iskuja. Hattu oli pudonnut hänen päästään, ja valkeat kiharat valuivat hartiolleen. Suuri miekkansa halkasi ilmaa nuolen nopeudella, eikä milloinkaan syrjään luiskahtanut. Useita kertoja peräytyivät talonpojat ja joutuivat joko hevosen jalkain alle tahi kaatuivat vanhuksen iskuista. Hänen sivullaan taisteli Bernhard.