Samassa kuului kaukaa laukaus, jonka kaiku selvään toisti laajassa metsässä. Lintujen laulut vaikenivat hetkeksi, mutta pian kajahtivat ne taasen yhtä riemuisasti kuin ennenkin. Laukaus oli herättänyt sissit, ja monta sekuntia ei ollut kulunut, ennenkuin tuo pieni joukko kiirein askelin riensi eteenpäin Finjaan ja Matterödiin johtavilla kiertelevillä metsäpoluilla.
Noin puolen penikulman päähän olivat he ennättäneet, kun tiedustaja, sama joka oli puhellut Ramoskin kanssa, äkkiä pysähtyi ja tuli takasin toveriensa luo.
"Ruotsalainen jääkärijoukko lepää tuolla", kuiskasi hän puoliääneen, "minä näin heidät selvään, mutta he eivät vielä ole nähneet meitä. Arvatenkin makaavat he nyt vahvassa rauhassa, koettakaamme hiipiä heidän ohitsensa."
Hetken neuvoteltua tehtiin vihdoin Ramoskin tahdon mukaan, että he vetäytyivät kauemmaksi sivullepäin, siten saartaen ruotsalaiset. Päätös pantiin heti toimeen, ja marssi alkoi. Parin kyynärän päässä toisistaan kiirehtivät he eteenpäin aivan toista suuntaa kuin ennen, ja olisivat, jos sitä vähän aikaa olisivat pitkittäneet, tulleet Herrevadiin, mutta äkkiä tekivät he suuren käänteen etelään ja enensivät vauhtia. He olivat päässeet tarkoituksensa perille ja olivat sen osaston sivulla, jonka tiedustaja oli nähnyt, mutta he olivat erehtyneet, luullessaan nyt välttäneensä vaaran, sillä tuskin olivat he päässeet sadan askeleen päähän, kun äänekäs kysymyshuuto ehätti heidät.
Samassa silmänräpäyksessä jännittivät talonpojat kivääreinsä laukaisimet ja vetivät pitkät puukot tupeistaan. Verityö oli taas alkava.
Ramoski, joka marssissa oli ollut viimeinen, kiirehti esiin heti, huomattuaan että vaara uhkasi, ja hänen käskystään oltiin niin varovaisia kuin suinkin. Talonpojat heittäytyivät maahan puiden ja pensaiden taa ja odottivat puukot koholla vastustajiaan, joita heidän ei kauvan tarvinnutkaan odottaa. Pensaikko rapisi, oksat painettiin varovasti syrjään ja kaksi ruotsalaista jääkäriä tuli esille ainoastaan parin kyynärän päässä vesakosta, jossa Ramoski ja kolme talonpoikaa piilivät. Kummallinen ahdistus valtasi puolalaisen, nähdessään molemmat ruotsalaiset, mutta hänen kasvoissaan ei piirrekään muuttunut, ei pieninkään liike ilmaissut riehunaa hänen sisällään.
Sotamiehet lähenivät ja tutkivat paineteilla pienimmänkin pensaan.
"Nyt", kuiskasi Ramoski, tehden viimeisen ponnistuksen, jääkärien juuri aikoessa yhtä tarkkaan tutkia pensaikon, jonka hän oli ottanut piilopaikakseen, "käyttäkää nyt puukkojanne, mutta niin hiljaa, ett'ei kukaan sitä huomaa!"
Käärmeen tavoin ryömielivät sissit eteenpäin, puukot kampaissa: julmat ja saaliinhimoiset silmäykset olivat yhä kiinnitetyt vihollisten kasvoihin; lihakset ja suonet jännitettiin, ja kun sotamiehet nojautuivat syrjäämään paineteilla pensaikon ensimäisiä oksia, syöksyivät talonpojat heidän päällensä ja iskivät nuolen nopeudella terävät puukkonsa onnettomien sydämiin. Kaikki oli käynyt niin nopeaan, ett'eivät jääkärit olleet joutuneet käyttämään aseitaankaan. Sanaakaan virkkamatta vaipuivat he maahan ja olivat parin minutin kuluttua kuolleet.
Silloin seisoi Ramoski yhdellä hyppäyksellä murhaajain rinnalla.