"Oh", huudahti hän, hetken vaiti oltuaan, "tietoni on oleva minulle hyödyksi. Hän, tuo ylpeä tyttö, joka raivostuttaa minua levollisuudellaan, hän ei enään minussa tunne tuota raakaa sissiä, joka ainoastaan janoo verta, vaan viekas jesuiitta on niin kietova hänen pauloihinsa, että hän tietämättään lankee niihin. Ha ha haa!" nauroi hän hurjasti ja viskasi tikarin kauas lattialle, "minä saarnaan hänelle oppiani; puhun hänelle rakkaudesta, yhdyn mielipiteisiinsä, ja sillä tavoin aivan tietämättänsä tulen aikomusteni perille. Ah, ei oppi sentään olekaan halveksittava", jupisi hän, ottaen tikarin lattialta ja pistäen sen paikalleen, "kyllä pyhät isät tiesivät mitä tekivät, kirjoittaessaan näitä oppeja, joita voi osoittaa aina kunkin mielen mukaan. Ja jos nyt kunnianarvoinen pää-pappi, joka värisi, kuullessaan kuolemasta ja verestä puhuttavankin, tietäisi, että minä, joka kymmenen vuotta kaksi kertaa päivässä kidutin itseäni madonnan kuvan edessä, nyt olen ryövärijoukon päällikkö, ja käsittelen tikaria ja pistoolia yhtä taitavasti kuin ennen rukouskirjaa, lähettäisi hän minulle varmaan jo edeltäkäsin parin vuoden synninpäästön. Minä olen jesuiitta", jatkoi hän hetkisen mietittyään, "mutta kukaan ei voi aavistaakaan, että entinen ruhtinaan palvelija, Walchovitz, ensin puki päälleen munkkikaapun, sitten ryövärin vaatteet, päästäkseen tarkoituksensa perille. Haa!" kiljahti hän, hypähtäen seisoalleen, "unohdinpa, että Czarny elää! Hän tuntee minut ja voisi vahingoittaa tuumiani. Mutta hänen täytyy kuolla", lisäsi Walchovitz levollisemmin, "hän, kuten kaikki muutkin viholliseni, katoo tietämättömiin, eikä kukaan ole milloinkaan löytävä heidän ruumiitaankaan. Minä hyödytän kirkkoamme: heidän täytyy kuolla, mutta huomiota herättämättä, sillä niin kuuluu lakimme."
Raju intohimo säihkyi jesuiitan silmissä; moniaita minuuttia istui hän mietteisiinsä vaipuneena, sitten nousi hän seisoalleen ja asteli vitkaan ulko-ovea kohden, jupisten itsekseen:
"Nyt hänen luokseen! Tahdon helliä pientä kyyhkystäni, ja kahden päivän kuluttua lepää hän joko rinnoillani tahi Finjajärven aalloissa."
Näin sanoen astui hän tuvasta pihalle, katseli hetkisen tarkasti ympärilleen ja ohjasi sitten askeleensa yksinäistä mökkiä kohden aivan järven rannalla.
V.
Berta.
Tässä matalassa mökissä oli Berta vankina. Akkunoita oli ainoastaan yksi; se oli järvenpuolella ja niin pieni, ettei ihminen olisi siitä mahtunut kulkemaan. Se ei oikeastaan akkunan nimeä ansaitsisikaan, sillä se oli vaan räppänä, johon täksi tilaisuudeksi oli sovitettu likainen, viheriään vivahtava lasi. Ja tässä inhottavassa luolassa, sisältäen vaan vuoteen, sohvan ja pari tuolia, tuli Bertan oleskella, hänen, joka pari päivää ennen lapsellisissa leikeissä oli hyppinyt majuritar Lundbergin avarissa saleissa.
Sellainen on elämä, toisena hetkenä valoisa ja ilokas kuni hymyilevä kevätaamu, toisena pimeä kuin myrskyinen marraskuun yö.
Berta ei voinut itkeäkään enään, sillä hän oli itkenyt liian paljon. Aamusta aina siihen asti kun hämärä levisi maan ja vetten yli, istui hän pienen ikkunan ääressä, ja loi levottomia silmäyksiä vedenpinnan yli, ikäänkuin toivossa nähdä pelastajan tulevan. Mutta toivonsa oli turha. Hänen edessään kuohuivat pienet laineet leikkien, ja leirissä tuolla joivat sissit hänen ja päällikkönsä maljoja laulellen laulujaan. Berta ei kuullut mitään.
"Jospa hän toki tulisi", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin, "mutta virkansa sitoo hänet, ja ehkä hän ei tiedä, missä olenkaan."