"Mahdoton, tätä pyyntöänne en voi täyttää. Ajatelkaapas", jatkoi hän, istahtaen tuolille, "ajatelkaapas, että koko seutu vilisee sisseistä, ja että…"
"Mitä se tekee", virkkoi Berta rohkeasti. "Lähettäkää pari miestä mukaani, minä lupaan, että lähetän heidät takasin."
"Kuulkaahan neiti", vastasi hän vakavalla äänellä, "meillä ei ole voimassa turvakirjeet eri osastojen kesken, kuten vakinaisissa armeijoissa. Jokaisella seurueella on omat lakinsa, ja tuskin on esimerkkiä siitä, että he antaisivat muiden lupauksille arvoa. Ja onhan se luonnollistakin", lisäsi hän painolla, "sillä mitä minä lasken käsistäni, voi olla muille hyödyksi, ja päinvastoin. Älkäämme siis puhuko siitä enään; elämänne kuluu kait jota kuinkin, eikä mitään tule teiltä puuttumaan."
"Mutta vapaus, vapaus", virkkoi Berta, "ettekö sitä pidä minään, sillä kun…"
"Minä en ole kieltänyt teitä menemästä pihalle milloin tahdotte", keskeytti Walchovitz kiivaasti, "ja ettehän sitä paheksune, että vanha Kaisa on seurassanne käskyjänne täyttämässä."
"Ellei minun täytyisi häntä totella", vastasi Berta vapisevin äänin. "Minä en enään ole lapsi, jota voi kulettaa mielensä mukaan", jatkoi hän sitten, ylpeästi kohottaen päätään, "vaan vapaasukuinen aatelisnainen, ja tuhansia käsiä tulee kohoutumaan puolustuksekseni. Minä vaadin, että laskette minun vapaaksi, ett'en kauemmin tarvitse olla näiden ilkeiden ihmisten parissa."
Walchovitz oli vähällä unohtaa päätöksensä, mutta hän hillitsi kuohuvat tunteensa, ja sanoi niin levollisesti kuin mahdollista oli:
"Olenpa hyvin pahoillani, ett'en voi pyyntöänne täyttää, nuori neitiseni. Minun täytyy pakosta pitää teitä täällä."
" Pakosta ", toisti Berta, pannen painon joka tavulle, "minkätähden puhutte arvoituksia?"
"Kun aika tulee, saatte kyllä kaikesta selon", vastasi Walchovitz, kädellään pyyhkäisten otsaansa. Oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi hän, nojautuen lähemmäksi tyttöä ja katsellen häntä tarkasti: "Tapahtumia löytyy, jotka pakoittavat minua käyttäytymään aivan vastoin luonnettani. Katsokaas, me ihmiset, jotka luulemme olevamme niin voimakkaat ja rohkeat, emme olekaan muuta kuin tapahtumain uhria; nämä enimmäkseen kohtalomme määräävät." Viimeiset sanansa lausui hän niin matalalla ja intohimoisella äänellä, että Berta pelästyneenä vetäytyi syrjään. Walchovitz huomasi nyt liiaksi kiivastuneensa ja virkkoi sentähden levollisesti: