I. Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa. II. Äiti. — Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu tältä saamistaan tiedoista. III. Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa. IV. Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle. — Jesuiitta. V. Berta. VI. Torpassa. — Valmistuksia. — Pelastus. VII. Onnettomuus tulee harvoin yksin. — Jatkoa kolmanteen lukuun. VIII. Landskronan tappelu. — Tirupin kirkkotarhassa. IX. Päätös.
ENSIMMÄINEN OSA.
1658.
I.
Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa.
Veikselin ja Vislokan yhtymäpaikoilla sijaitsee pieni Mielec'in kaupunki. Jo aikaisin aamulla 10 p. Maaliskuuta, vuonna 1656, huomattiin siellä erinomainen vilkkaus, jota ei koskaan ennen oltu nähty täällä kaukaisessa kolkassa. Ruotsalaiset tulivat etelästä päin, menivät Vislokan yli ja sijoittivat leirinsä kaupunkiin sekä sen ympäristölle.
Oli ennenmainitun päivän ilta, laineet nousivat korkealle ja heittivät valkoista vaahtoansa mataloille rannoille. Koko ruotsalainen armeija oli jo tullut yli virran, ainoastaan yksi rykmentti seisoi vielä toisella rannalla. Sotamiehet olivat aseissa ja odottivat joka silmänräpäys käskyä seurata pääjoukkoa.
Vähän matkaa itse rykmentistä seisoi kaksi upseria. Toinen heistä oli lyhytläntä mies totisilla ja säännöllisillä kasvonpiirteillä. Päänsä muoto oli jalo, ja suurista, vaaleansinisistä silmistä säteili rohkeutta ja päättäväisyyttä, hänen suonikkaat jäsenensä osoittivat sekä voimaa että notkeutta. Tämä mies oli eversti Kustaa Kruse, oiva ja luotettava sotilas.
Toinen oli nuorukainen, milt'ei naisellisilla kasvonpiirteillä. Mutta jos likemmin tarkasti hänen korkeaa rintaansa, huomasi heti, että hänelläkin oli voimaa ja notkeutta. Silmänsä olivat vaaleansiniset ja suu, jota varjosi pienet viikset, osoitti alakuloisuutta, joka hyvin paljon kaunisti häntä. Hänen nimensä oli Vilho Stjernfelt; 20 vuotiaana oli hän ensi kerran taistellut Kaarlo X Kustaan lippujen alla ja joka kerran taistelussa osoittanut rohkeuttansa. Niinkuin kaikki Ruotsalaiset piti hänkin sankarikuningasta esikuvanaan ja hänen tähtensä hän mielellään uhrasi elämänsä ja verensä.
Kun eversti oli muutamia minuuttia tarkasti katsellut miehiään, kääntyi hän tuimalla liikkeellä nuorukaiseen päin, pyyhkäisi kädellään partaansa ja sanoi: