"Puollustakaa itseänne vielä hetkinen, minun pannessani tuumani toimeen, sitten voitte antautua." Näin sanoen astui hän hevosen selästä, haki sen puolalaisen ruumiin, jolta äsken oli halaissut pään, puki itsensä hänen lakkiinsa sekä viittaan, ja tunkeutui pelkäämättä vihollisten joukkoon.
Vilho katseli hetken aikaa hänen jälkeensä, ja kersantti katosi näkyvistä. "Sallikoon Jumala hänen rohkean tekonsa onnistua!" sanoi hän hiljaa. "Kaikki mitä minulla on, tahtoisin uhrata hänen hyväkseen."
Kimakka avunhuuto vaunujen luota veti hänen huomionsa puoleensa. Puolalaiset olivat syösseet vaunuille; ainoastaan neljä tai viisi ruotsalaista oli jälellä. Katarina-rouva oli pyörtynyt, eikä siis tiennyt, että hän vietiin pois; Eleonora kyllä koetti vastustaa vihollisia, jotka puoleksi olivat vetäneet hänen vaunuista ulos, mutta mitä voi hän saada aikaan heikoilla voimillaan? Silloin hän päästi huudon, joka toi Vilhon hänen luoksensa. Parin minuutin kuluttua olivat puolalaiset verisin päin lyödyt maahan ja Eleonora vapaa. Melkein yliluonnollisilla voimilla nosti Vilho hänet satulaan, kannusti hevosta ja ohjasi sitä heikompaa paikkaa kohti. Mutta turhaa oli toivoa pelastusta niin suurta ylivoimaa vastaan. Ne harvat ratsumiehet jotka olivat seuranneet nuorta komentajaansa, kaatuivat pian, ja Vilho aikoi juuri kumartua, painaakseen jäähyväissuutelon Eleonoran värittömille, vapiseville huulille, kun samassa miekanisku takaapäin sattui hänen vasempaan käsivarteensa niin voimakkaasti, että hän tunnottomana vaipui maahan. Mailma musteni hänen silmissään ja hän meni tunnottomaksi.
Kaksi jälelle jäänyttä ratsumiestä antautuivat, nähdessään luutnantin kaatuvan, ja metsäaukossa vallitsi pian kuolonhiljaisuus, jota ainoastaan silloin tällöin häiritsi haavoitettujen valitushuudot.
IX.
Kersantti pettää puolalaiset. — Göran Czarnecki käy vankiensa luona.
Uskalias kersantti ei milloinkaan ollut peljännyt, mutta nyt häntä vähän kammotti näin tunkeutua vihollisten joukkoon. Kielen taisi hän aivan hyvin; nyt tuli hänen vaan pitää kasvojaan piilossa. Vedettyään lakin syvään kasvoilleen ja viitankauluksen ylös, meni hän rohkeasti eteenpäin, sysäten tieltään kansalaisiaan, eikä ollut kuulevinaan äänekästä nurinaa jälessään.
"Maanmiehet, minun kasvoni ovat haavoittuneet", sanoi hän, vetäessään kaulusta vielä ylemmäksi, "ja vaikka luin viisikolmatta Pater Nosteria [Isämeidän rukousta. Suoment.] ja lupasin kymmenen paria messua kuolleelle veljelleni, ei pyhä neitsyt kuitenkaan ole minua armahtanut. Saakelin ruotsalainen veti koko poskeni halki; minun täytyy kiirehtiä kotiin, muuten vereni juoksee kuiviin."
"Ha, ha, haa!" nauroivat muutamat talonpojista, jotka kuulivat tuon vale-puolalaisen valitukset, "tuleehan siitä kelpo työ akallesi, kun neuloo tuon haavan umpeen."
"Niin, niin, minua miesparkaa", voivotteli valepukuinen, kiiruhtaen askeleitaan, "enpä enään luule ehtiväni kotiakaan."