Edessään oleva näky saattoi Eleonoran vapisemaan. Hän näki seuraavaa:
Ruotsalaiset vangit vedettiin yksi erältään esille ja ruoskittiin poikkimenneellä keihäällä, ja mitä vaan nuo raivoisat puolalaiset käsiinsä saivat. Turhaan pyysivät nuo onnettomat armoa; heidän kiusaajansa vaan nauroivat pilkallisesti.
Tähän asti oli Eleonora kärsivällisesti katsellut tuota hirveätä menettelyä, vaikka veri monta kertaa oli jähmettymäisillään hänen suonissaan, kun hän näki ruhtinaan, joka etäältä katseli näyttelyä, vaan nauravan onnettomain tuskille: mutta kun vihdoin Vilhokin tuotiin esille, silloin päästi Eleonora sydäntä vihlovan hätähuudon, kaappasi oven auki ja syöksyi ulos. Kun hän huomattiin, vaipuivat kohotetut sauvat, ja ruhtinaskin vaaleni.
"Vilho, Vilho!" huusi hän, kumartuen rakastettunsa viereen, sekä peittäen hänen veriset kasvonsa suuteloillaan, "Herää; Vilho, Eleonorasi on luonasi!"
Vaan vanki ei kuullutkaan tuota kallista ääntä, hän oli pyörtynyt.
"Ja tämän olette te tehneet!" huusi Eleonora, katsoen ruhtinasta ylenkatseella. "Jos tällaisella menettelyllä luulette murtavanne rakkauteni, niin tykkänään erehdytte, ruhtinas!"
"Ihana Eleonora", sanoi Göran Czarnecki, antaen merkin viedä vangit pois, "te siis todellakin kunnioitatte tuota ruotsalaista enemmän kuin hän ansaitseepi, te, puolalainen neito…"
" Minä olen kreivi Vilho Stjernfeltin puoliso ", vastasi Eleonora painavasti. "Ja ellette usko minua, voitte kysyä eversti Kruselta. Muistakaa", jatkoi hän, ylpeästi kohottaen päätään, "minä olen hänen puolisonsa ja voin siis vaatia teitä edesvastaukseen menettelystänne."
"Hänen puolisonsa", jupisi ruhtinas, töllistellen Eleonoraa, "se ei voi olla mahdollista!"
"Jumalan ja ihmisten edessä olen minä hänen puolisonsa", vastasi Eleonora vakavasti.